Sunday, May 10, 2020

Koronaviruksen stimuloima rokkihaaste 4-2020


Otan vastaan huhtikuun rokkikoronahaasteen. Kirjoitan Facebookiin huhtikuun jokaisena päivänä jotain yhdestä rockyhtyeestä josta pidän. Panen nämä myös paremmuusjärjestykseen ja aloitan kolmannestakymmenennestä. 

Tietääkseen mikä on rockyhtye olisi oltava jokin käsitys siitä mitä rockmusiikki on, koska käytännöllisistä syistä on tarpeen olettaa että rockyhtye on jokin joka esittää rockmusiikkia.

Rockmusiikki on muodonmuutoksen kokenutta bluesia ja blues on äänilevyn aikakauden populaarimusiikkia jonka henkisenä perustana on voodoo. Musiikillisesti blues pohjautuu Etelän plantaasien työlauluihin ja gospel negrospirituaaleihin; myöhemmin soullaulajat ovat esittäneet mielenkiintoisia yrityksiä näiden yhdistämiseen. Blues ja gospel lienevät kumminkin kahta erilaista ainetta joita todellisuudessa ei voi yhdistää. 

Voodoo on afrikkalaista pakanauskontoa joka on viritetty elämään rinnan roomalaiskatolisuuden kanssa. Voodoo on synnyttänyt kaksi 1900-luvun musiikin suurista tarinoista, jazzin ja bluesin. Rock on bluesin muoto. Jazz ja blues ovat olemukseltaan vitaalisen levottomia futuristisia ja dionyysisiä taide- ja elämänmuotoja. Jazz on estetiikaltaan eurooppalaisen symbolismin rinnakkaisilmiö musiikissa ja ennen maailmanlaajuiseksi muoti-ilmiöksi muuttumistaan, mikä tapahtui 1920-luvulla, hautajaisten ja ilotalojen, se on kuoleman ja seksin, musiikillinen kultti. New Orleansissa puhuttiin “rags & jazz” -musiikista, jonka esittämiseen kaikki paikalliset muusikot eivät olleet lainkaan tyytyväisiä ja koko paikallisesta muoti-ilmiöstä oli tapana syyttää hautajaisissa usein esiintynyttä trumpetisti Buddy Boldenia. 

Blues oli viinaanmenevien maankiertäjien, sarkasmeja sylkevien pilkkaajien musiikkia. Äänilevy teki monista heistä tähtiä; koko blues, sikäli kuin se vuosisadan alkuvuosikymmeninä käsitettiin musiikinlajiksi eikä vain erääksi laulumuodoksi ellei peräti “vivahteeksi”, on äänilevyjen ja niihin liittyvän liiketoiminnan muovaama kulttuurihistoriallinen olio. 

Toisen maailmansodan jälkeen äänilevyjen tekeminen muuttui nauhureiden ja mikrouralevyjen ilmaantumisen myötä. Aikaisemmin äänilevyt tallennettiin ja ne sisälsivät taltiointeja, kuvia musiikista. Nyt äänilevyjä alettiin ns. tuottaa jotta ne voisivat sisältää eräänlaisen kaavan jolla musiikki muodostetaan levysoittimesta, sähköisestä vahvistinlaitteesta ja kaiuttimesta muodostuvassa toistolaitteistossa. 

Oli siis siirrytty eräänlaisen teknologisen magian aikaan missä musiikin tosiasiallinen potenssi ja vitaliteetti puristetaan seitsentuumaista muovikiekkoa spiraalina kahden puolen kiertävään uraan, groove. On merkillepantavaa että joillakuilla on tapana käyttää musiikkikappaleesta englanninkielisessä yhteydessä nimitystä groove, sen sijaan että se olisi song, tune tai piece. 

Vinyylilevyn aikakauden taltioitu musiikki ei ole taltioitua musiikkia vaan taltioinnin synnyttämää musiikkia, paremmin ilmaistuna muoviin kaiverrettu mystinen musiikin komponentti. Kuten maalaustaiteen käännetyssä perspektiivissä pakopiste sijoittuu katsojan näkökeskukseen, uuden musiikkitallenteen mahdollisuutena on ampua musiikki kuulijan aivoihin olennaisesti suoraviivaisemmin kuin gramofonilevyn aikakaudella oli mahdollista. 

Memphisläinen levytuottaja Sam Phillips tiedosti uuden teknologian mahdollisuudet ja määrätietoisesti etsi muusikoita, varsinkin laulajaa, joka voisi auttaa toteuttamaan hänen näkemystään. Elvis Presley oli nuorukainen jonka luontainen laulu- ja soittotyyli tarjosivat Phillipsille optimaalisen ratkaisun. 

Rock on siis bluesia joka on suunniteltu pyörimään kuulijan päässä hieman mainosten tai muiden julisteiden tapaan. Jos et siedä julistetaidetta, sinun on turha vaivautua kuuntelemaan rockmusiikkia. Tästä johtuen rock on myös erinomaista materiaalia showbisneksen, joka on ilmiönä yhtä vanha kuin maanviljelys, käyttöön. Rock on huuhaata ja humpuukia, vitsi ja hyvin lähellä sitä irvikuvaa itsestään mitä rockinvastainen kampanja 1950-luvulla Amerikassa ja vähän muuallakin markkinoi. Mutta rock on myös olemusperustaisesti mystisiä tunnuskuvia, taikuutta, hypnoosia ja voodoo-uskontoa. 

Rockyhtyettä tarkoittava englanninkielinen sanaliitto rock band tuli yleiseen käyttöön vasta 1960-luvun puolivälissä, siihen asti oli käytetty termiä rock group (tai pop group / whatever group). Kansatiede käyttää metsästäjä-keräilijäkulttuurin sosiaalisesta perusyksiköstä, suomeksi ryhmä, englanniksi nimeä band. Kumma kyllä jazzmuusikot olivat saaneet elää näissä ryhmissä aivan alusta alkaen. Tämä saattaa heijastella median käsitystä rockin muuttumisesta antropologisessa merkityksessä sosiaaliseksi instituutioksi pelkän mainostempun sijaan siksi, että englantilaiset onnistuivat myymään amerikkalaisille takaisin näiden oman tavaran, rock and rollin, uudelleenpaketoituna. Noista ajoista lähtien on monilla ollut tarve erottaa toisistaan rock and roll ja rock, mutta minun mielestäni kyse on yhdestä ja samasta asiasta jota pintajulkisuus tulkitsee eri tavalla. 

Huhtikuun listallani ei siis esiinny jazzia, bluesia tai gospelia mutta soulia siellä voi vähäsen esiintyäkin. Modit pyörivät omine musiikkimieltymyksineen marginaalielitistisesti jazzin, soulin ja rockin kolmiossa, ja mainonnan, julistetaiteen, suggestioiden ja hömppäbusineksen ohella marginaalielitismi onkin asenne jonka matkassa rockmusiikki viihtyy vallan hyvin. Marginaalielitismi ei ole vierasta minullekaan; marginaalielitistin henkinen maailma on pääasiassa hygieeninen, ja minä pyrin ilmentämään - koronaviruksen kunniaksi - omaa hygieenisyyttäni aidossa mod-hengessä soittamalla koko huhtikuun ajan pelkkiä seitsentuumaisten singlelevyjen b-puolia. Siis aloittakaamme.

30 Slade

Jos minulta kysytään, parhaat kitarasoundit on Sladen toisella albumilla Play It Loud. Hiwattin soundit puskevat kotikoneesta hyvin aidontuntuisesti ja luovat monipuolisen kolmiulotteisen vaikutelmansa hyvin vähäisellä studiokaiulla, joka sitä paitsi on ajankohtaansa nähden vanhanaikainen “perusratkaisu”, ja täysin ilman erikoisempaa kikkailua. 

Puhutaan teatraalisuudesta rockmusiikista ja peräti rockoopperoista - vaikka usein on kyse vain väljän temaattisesta laulusarjasta - ja äkkinäiseltä jää huomaamatta että eurooppalaisen musiikkiteatterin, sellaisen kuin operetti, varietee tai music hall, tyylikeinoja kaikista rockyhtyeistä aidoimmin soveltaa Slade. Sladen ulosanti on lyyrinen, vuolas ja jylhä. 

Noddy Holderin rosoinen laulutulkinta, Dave Hillin Hiwatt-estetiikka, multi-instrumentalisti Jim Lean idioottivarma ja energinen basismi ja rumpali Don Powellin ilmiömäisen eteenpäinsuuntautuva puhdas voimantuotto l. töminä luovat äänitaustaa 1970-luvun maailmalle jossa ilmiöillä on tapana pelkistyä. 


29 The Doors

Amiraali George Morrison oli mies joka aloitti Vietnamin sodan ja hänen poikansa Jim halusi lyödä isänsä ennätykset perustamalla bändin jonka oli tarkoitus hypnotisoida koko maailma ja saada sen asukkaiden mielen geneettinen koodi peruuttamattomasti muuttumaan. 

Siinä missä San Fransiscon yhtyeiden luenta alitajunnasta osoitti harrastelijamaista ulkokohtaisuutta, syöksyi The Doors shamaanin vimmalla liskojen yöhön. Jim Morrison toteutti oppi-isänsä Nietzschen ajatusmaailmaa muuttamalla Doorsin esiintymiset järjestetyiksi ihmiskokeiksi joissa testattiin massoille annettuja suggestioita. 

Tämän kaiken he tekivät laadusta tinkimättä; varsinkin toisen LP:n Strange Daysin soinnillis-rytmillis-sanastollinen montaasi on hyvin täsmällisesti rakennettu. Kaleidoskooppimaisen ilmeikäs levy on äänitetty vain kahdeksanraitaisella nauhurilla, mikä kielii asioiden huolellisesta harjoittelusta edeltä käsin. Ottaen huomioon yhtyeen jäsenten taustat mieluumminkin jazzin kuin rockin parissa ja Morrisonin isän sotilaalliset saavutukset onkin mahdollista hieman epäillä, oliko Doorsin ihmiskoe sittenkään peräisin laulaja Morrisonin innostuksesta Nietzscheen, vaiko osa hallituksen politiikkaa. 

CIA oli 1940-luvulta lähtien pyörittänyt MKULTRA-projektiaan jonka tarkoituksena oli mm. testata huumeiden ja hypnoosin vaikutusta ihmisyksilöihin ja -ryhmiin. Hippiliikkeen käynnistävä lsd levisi epäilyttävän vauhdikkaasti Amerikan länsirannikolla vuonna 1966 ja voi muodostaa oletuksen, että The Doors olisi ollut tiedustelupalvelun väline sen tutkimiseen, onko huumeen vaikutuksen alaisena olevalle ihmismassalle mahdollista välittää johdonmukaisia suggestiivisia komentoja. 

The Doorsissa siis militaristisen yhteiskunnan komentokulttuuri saa psykedeelisen ilmiasunsa. Olipa Morrison sitten agentti tai ei. Rockmusiikki on jo valmiiksi hypnoosia ja Jim Morrison ikään kuin tarttui koiraa sen karvoista.


28 The Gun Club

Rock and roll syntyi Mississipin alajuoksulla yhdeksi lukemattomista afroamerikkalaisen, afrokuubalaisen, kreoli-espanjalaisen, afroranskalaisen ja yleensä suurlousianalaisen musiikin muodoista, ja olisi aivan hyvin voinut jäädä paikalliseksi harrastukseksi. Siinä missä blues matkusti jokilaivalla tai junan tavaravaunussa ylävirtaan, heijasti uuden ajan kaukovarjostin, televisio, rock and rollin pikalähetyksenä ympäri maata. Blues matkusti maalta kaupunkiin ja urbanisoitui; rock and roll oli joka paikassa yhtä aikaa ja edusti ensimmäisenä taidemuotona, muotina ja tyylinä jälkistrukturaalia maailmaa jossa paikallisuus ja lähiympäristö on menettänyt merkityksensä. Kaiken kaikkinainen ja yleinen läsnäolo synnyttää metafyysisen Teksasin autiomaan yleismaailmallisen mielenmaiseman; jokin on muuttunut. 

Los Angelesin päättymättömässä esikaupungissa varttunut Jeffrey Lee PIerce oli Blondie-fani joka halusi keksiä rockin uudelleen sen perimästä käsin. Musiikki esittää, ilmaisee ja synnyttää erilaisia tunteita joista kaikilla ei ole nimiä ja kaikki eivät ole henkilökohtaisia; osa tunteista samastuu vaikkapa maastonmuotoihin ja maisemiin. Piercen yhtyeen The Gun Clubin musiikki rypi voodoo-riiteissä, blueslaulajien alkoholismissa ja kirjallisessa machismossa tulostuen henkeäsalpaavaksi lyyriseksi panoraamaksi Villin Lännen parhaiden perinteiden mukaisesti. 

Gun Club siis siirtää rockmusiikin painopistettä tuhat kilometriä Memphisistä lounaaseen. Jazz-saksofonisti Ornette Coleman oli kotoisin Teksasin Fort Worthista ja polymodaalisine ajatuksineen sopii mainiosti Jeffrey Lee Piercen hengenheimolaiseksi musiikissa. 

Sähkökitara on paletti jolla Jeffrey Lee sekoitti Deltan hornankattilassa valtoimenaan kieppuvat soosin (sauce on perinteinen neworleansilainen nimitys musiikillisten piirteiden yhdistymiselle) ainekset Gun Clubin musiikiksi. Hän oli yhtyeen kaikissa kokoonpanoissa selvästi taitavin kitaristi mutta harvemmin suostui soittamaan kitaraa keikoilla keskittyen laulupuoleen missä hänen kykynsä esiintyä eri sävellajissa kuin muut pääsi oikeuksiinsa, onhan laulajan keulakuvamainen hahmo omiaan alleviivaamaan sanottua aivan eri tavalla kuin kitaristi joka laulaa. Jeffreyllä oli esillepanon tajua, olipa hän idolinsa Debbien tavoin blondannut tukkansakin. Hän vaati huomiota asialleen ja sai sitä. 


27 Black Sabbath

Jim Marshall vahvistimineen sen aloitti. 1960-luvun puolivälissä erääksi englantilaisten bändien kilpailulajiksi vakiintui esityskoneiston ja äänenpaineen kasvattaminen. Tähän osallistuivat hekin joiden ei ainakaan vielä olisi tarvinnut kilpailla kirkuvan yleisön synnyttämää metakkaa vastaan. 

Birminghamilainen Earth vaihtoi nimekseen Black Sabbath kauhuelokuvan mukaan ja osallistui talkoisiin laskemalla viritystasoa ja nappaamalla laulunaiheensa myös sieltä kauhuelokuvista ja sosiaalisen inhorealismin maailmoista. Ei siinä mitään uutta ollut; Britanniassa kauhuteemoilla oli briljeerannut jo useita vuosia rocklaulaja Screaming Lord Sutch ja ison hitin infernaalisesta kappaleestaan Fire sai showmies Arthur Brown. Kirjallinen sosiorealismi määritti yhteiskunnallisen keskustelun paradigmoja 1950-luvun “vihaisten nuorten miesten” toimiessa esimerkkinä. 

Mutta Black Sabbathin cockteilissa oli jotain vastustamatonta ja täydellisen omaperäistä. Kolho musiikki haki vauhtia mieluummin jazzista kuin rhythm’n’bluesista ja monipolvisten sävelmien rakenteet olivat oudon rapsodisia ja kuumeisia, aivan kuin vuosisadan vaihteen dekadentin Pariisin absintinkatkuiset haamut olisivat kerääntyneet raskassoutuisen sähkökitaranpörinän suojelusjoukoksi. 

Vaikka joku jossain on epähuomiossa saattanut soittaa heitä kovempaakin, on aiheellista julistaa Black Sabbath 60-luvun rokkimetelikisan ideologiseksi voittajaksi. Metelilaitteet Balck Sabbathille toimitti naapurikylä West Bromwichin poika, basisti Lyndon Laney.


26 Motörhead

Hawkwindista erotettuun basistiin, Lemmyyn, kohdistui jonkin verran mediakiinnostusta hänen perustettuaan heti perään uuden bändin vuonna 1975. Lemmy sanoi lehdessä että uusi bändi on maailman likaisin. 

Yhtye otti nimensä Hawkwindin kappaleesta Motorhead ja aloitti ensimmäisen keikkansa Hitlerin puheella. Kuin varmemmaksi vakuudeksi juontaja totesi nauhoitteen jälkeen äsken olleen äänessä Adolf Hitler, ja sai aplodit. Sen jälkeen yhtye esitti Hawkwindin kappaleen Motorhead. 

Kaikessa huumorintajunsa kyseenalaisuudessa ja likaisuudessaan Motörhead, jonka nimessä ö-kirjain esiintyy kosmeettisista syistä, saa minkä tahansa renkutuksen kuulostamaan lyyriseltä ja katharttiselta. Larry Wallis ja Eddie Clarke ovat tämän alan erikoismiehiä, Clarke ehkä maailman saastaisin kitaristi. Amerikkalaisilta soul-rumpaleilta tiheäiskuisen tyylinsä omaksunut Philty Animal Taylor teki historiaa kappaleessa Overkill, jonka sittemmin kaikki bändit ovat ainakin yrittäneet soittaa.

Vauhtia, paukutusta ja pörinää, ja hyvinkin kauniita kitarasooloja. Motörhead on itsepintaisuuden ja tahdonvoiman lihallistuma maan päällä. Yhtyeen ura alkoi Hitlerin puheella ja päättyi Berliinissä neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Bändin kuuluisimman kokoonapanon muusikot kuolivat perä perään samalla kun Lemmystä ja Motörheadista aika jätti; Motörhead oli myös meidän kaikkien muiden Maan päällä tahdonvoiman varassa palloilevien olioiden virranjakokeskus.


25 The Cramps

Kumpi onkaan hekumallisempaa, sen paljastelu vai peittäminen? Entä mitä eroa on alastomalla ja riisutulla? Osaako mirrisi uida koiraa?

Ratkaisua näihin kysymyksiin etsii The Cramps musiikillisessa tuotannossaan joka porautuu rock’n’rollin ytimeen. Rockilla on useita olomuotoja, on mytologinen, esoteerinen ja naturalistinen olomuoto kaikkine tarpeellisine lisukkeineen. 

Crampsin kabinetti kootaan Villin Lännen bordelleista ja eksoottisen tanssin jälkinäytöksistä. Intoilijapariskunta Poison Ivy Rorschach ja Lux Interior ovat keräilleet bändiinsä koko joukon aiheesta kiinnostuneita rumpaleita, kitaristeja ja basisteja, muiden muassa karjalaistyttö Mirjam Linnan. Luxin hävytön vokalisointi ja Ivyn häpeämätön kitarointi noituvat rämeen henkiä jossain ylevän ja profaanin tavoittamattomissa, ikuisen Kuun loisteessa.


24 Creedence Clearwater Revival

Merkillisen pian rockmusiikki koki ensimmäisen revival-ilmiönsä. Ja kun se revival kerran päästetään irti niin sehän ei pääty koskaan. Takaisin maalaistalon kuistille, puoliakustisiin kitaroihin ja monofoniaan. Olisikohan monofonia rock’n’rollin luonnollinen olomuoto koska “Back to Mono” -liike aloitti samoihin aikoihin, 1968, kun stereolevyt vasta alkoivat päästä markkinoilla niskan päälle? 

Ei ole ihme että Creedence Clearwater Revival -yhtyettä aluksi kutsuttiin maalaismusiikiksi. Mikä on vähän erikoista koska vaikka bändi ihan nimessään julistaa revivalismia ja sekoittelee rock’n’rollin alun perin maaseudulta peräisin olevat perusraaka-aineet uudella tavalla, ovat takaperin soitetut tehosteet ja kaikenkarvaiset futuristiset kitaraefektit aivan yhtä kotonaan CCR:n levyillä kuin missä hyvänsä muuallakin. 

CCR:ssä John Fogerty laulaa maaseudusta jota ei oikeasti ole; musiikin sävy on lähtökohtaisesti nostalginen. Nostalgiahan aidoimmillaan merkitsee paluuta ajanhetkeen jollaista ei historiallisesta elämästä ole löydettävissä. 

Se on myös paluu lapsuuteen. Koskaan eivät lapsenomaiset kielikuvat veden päällä kävelevästä miehestä tai soittokunnassa töräyttelevistä norsuista kuulosta niin väkeviltä kuin John C. Fogertyn laulamina. Kattaus on yhtä tuore kuin se on eskapistinenkin. 

Creedence Clearwater Revival on americanaa ja juurimusiikkia kauan ennen kuin näiden termien ympärille ryhmittyi musiikintekijöitä tai omaa liiketoimintaa. 

23 13th Floor Elevators

Yhtyeen pääasiallisena instrumenttina on sähköruukku josta lähtee ujeltavan kätkättävä ääni. 13th Floor Elevators on tiettävästi ensimmäinen yhtye joka keksi nimittää musiikkiaan psykedeeliseksi rockiksi ja myöskin ensimmäinen joka julkaisi psykedeeliseksi noteeratun singlen.

Termit psykedeelinen ja heavy metal tulivat rockmusiikin yhteydessä käyttöön samaan aikaan, vuoden 1966 alussa. Niillä tarkoitettiin hyvin pitkälti keskenään samoja asioita psykedeelisyyden merkitessä enemmän esteettisiä tai tyylillisiä seikkoja laajemmin ja heavy metalin viitatessa sähkökitaroiden ennenkuulumattomaan säröytettyyn äänihyökyyn sekä elektronisiin tehokeinoihin yleensä. 

Bändi ei ilmaisussaan paljoa pidätellyt. Rytmikäs huohottaminen ruukkuun johon on työnnetty mikrofoni saattaisi periaatteessa kuulostaa rumpujen kanssa jonkinlaiselta lattarimusiikilta mutta näillä se kuulostaa ainoastaan, no niin, psykedeeliseltä. 

13th Floor Elevators ymmärsi myös annostella kitaroihin tilakaikua eli ns. reberbiä hieman samaan tapaan kuin meksikolaiset syövät chilliä. Mielikuvat kaktuksesta ja tequilasta eivät liene kovin symbolisia. 

13th Floor Elevators keksi itsensä kaukana San Fransiscosta ja sen musiikki noudattelee pitkälti laulaja ja kitaristi RoKy Ericksonin ja ruukkuspesialisti Tommy Hallin visioita siitä mitä viidenteen ulottuvuuteen laukaistu rock and roll voisi olla. Tässä yhtye onnistuu erinomaisesti. Nämä Teksasin punaniskat rokkaavat jalat maassa ja pää pilvissä ehkä enemmän kuin kukaan muu koskaan. 


22 The Soft Boys

Ensi katsomalta surrealismia ei musiikissa luulisi olevan olemassakaan. Rockmusiikki usein mielletään niin kansanomaiseksi että se saattaa tuntua viimeiseltä alueelta mistä surrealismia kannattaisi yrittää etsiä. 

Mutta yksityisessä sisäoppilaitoksessa ja taidekoulussa kasvanut kirjailija Raymond Hitchcokcin poika päätti toisin. Hän muutti Cambridgeen missä perusti samanmielisten kanssa Soft Boysin,  jonka sekä sanoitukset että soitto vaeltavat “siellä jossain”. 

Hitchcockin sanoitustyyli ei noudattele unientulkintaa tai symbolismia, vaan aivan kuin pyrkisi rakentamaan uudenlaisen, vaihtoehtoisen, alitajunnan johon voi liittyä. Kuin pudottaakseen vapaamatkustajat kyydistä hän kehystää sanomisensa sanaleikeillä ja sutkauksilla jotka joko ovat tai eivät ole perinteisessä katsannossa toimivia tai ei-toimivia. 

Bändi soittaa etukenossa ja suurella intohimolla usein kitara-arpeggioon pohjautuvia kappaleita joiden väriskaala on surreaali. Sävyt vaihtuvat mutta emme osaa kertoa niiden nimiä. 

Soft Boysin soolokitaristi, arkeologi Kimberley Rew voitti Euroviisut vuonna 1997.


21 Jimi Hendrix Experience

Sähkökitaraa tarvittiin aluksi big bandien rytmiryhmän vahvistamiseen. Muuten oli dixie-ajan banjon korvannut tereäskielinen kitara varsinainen heittopussi rumpujen ja pianon välissä. Sähköinen vahvistus tuotti kitaralle myös solistisia mahdollisuuksia. Tuolloin sähkökitarat olivat käytännössä isoja orkesterikitaroita joihin oli asennettu mikrofoni. 

En tiedä olivatko Leo Fenderin ambitiot enempi esteettisiä, tuotantoteknologisia vai ergonomisia, mutta hänen suunnittelemansa kaikukopaton sähkökitara saavutti suosiota 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Fender itse ajatteli kitaransa soveltuvan pääasiassa countrymusiikin soittoon sekä havaiji-kitaran matkimiseen liu’utusputken kanssa soitettuna (sen vuoksi Telecasterin tallamikrofoni on yhä tänä päivänä niin kimakka). Samalla hän tuli keksineeksi kitaramalleja, joiden tuottaman äänen kaikkinainen säädettävyys on omaa luokkaansa kaikkeen aikaisempaan verrattuna. Siitä lähtien sähkökitaran, vahvistimen ja mahdollisten lisälaitteiden kesken on vallinnut futuristinen symbioosi: kaikki vaikuttaa kaikkeen eikä millään ole historiallista esikuvaa. 

Tuollaisessa tilanteessa on vain ajan kysymys milloin tulee joku jonka koko elimistö ottaa osaa tuohon kaikenkattavaan ja reunattomaan säätämiseen. Jimi Hendrixin ajatukset olivat kotoisin sähkökitaran sisäpuolelta. 

Hendrix tuntui aluksi aina olevan väärässä paikassa. Mutta hermostutettuaan tupakaverinsa armeijan laskuvarjojoukoissa ja soitettuaan soullaulajien taustayhtyeissä hänet vietiin Lontoosen, missä hänestä tuli yhdessä illassa sensaatio. Jälkikäteen viisaana voi sanoa että onnekkaasti hänen rumpalikseen päätyi ryöppyävämmän sorttinen jazzrumpali Mitch Mitchell. Hendrix oli sähköisen ulottuvuuden sanansaattaja joka sai lisää virtaa Mitchellin luomasta rytmiikasta joka on puhdasta vimmaa. Edelleen puhutaan symbioosista. 

Hendrixin konserteista muodoistui hiljalleen kerääntyvän sähköisen heimon rituaaleja. Hendrixin musiikki on avoimen koodin musiikkia jonka kylkeen on vaivatonta yhdistää kaikki mahdollinen mystiikka. 


20 Link Wray & The Ray Men

Korean sodan veteraani, shawnee-intiaani Link Wray onnistui erikoisessa tempussa. Hänen kappaleensa Rumble joutui joidenkin radioasemien soittokieltoon vaikka kappaleessa ei ole sanoitusta lainkaan. Paheellisuus tai epäilyttävyys on kitaran äänessä. 

Wrayn ajattelu ei noudata mitään tunnettua länsimaista kategoriaa muttei myöskään tavanomaista bluesin muotoa. Hänen kappaleitaan voi jäljitellä tavanomaiseen tapaan vireisillä instrumenteilla mutta ilman sitä sinne tänne vipatusta niistä katoaa jotain olennaista. Aivan kuin Link Wray olisi ilmaisunsa kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessa koskettanut jotain hyvin muinaista ja kaukaista. Ehkä totemit puhuvat hänen levyillään? 

Rumble julkaistiin singlenä maaliskuussa 1958 ja sitä on tyylihistoriallisessa katsannossa pidetty vuoron perään punkin ja hevimetallin alkupisteenä. Se on myös yksi ensimmäisistä rautalankahiteistä. 

Kaiken kukkuraksi Link Wray And His Ray Menin, jonka nimi esiintyy useina muunnelmina, musiikki on hauskaa. Fred Lincoln  Wray Juniorin kautta puhuvat intiaanien esi-isät haluavat meillä olevan musiikkia kuunnellessamme hauskaa. 


19 Spirit

Spirit ei ole jazzrockia, rockjazzia eikä fuusiota, vaan rockia ja jazzia vuoron perään ja samaan aikaan samassa biisissä. Jazzrumpali Ed Cassidy perusti bändin kasvattipoikansa, ihmelapsi Randy Wolfen kanssa, jolle tämän aikaisempi soittokaveri Jimi Hendrix oli antanut liikanimen California (erotuksena toisesta Randysta joka oli Texas). 

Spiritin ensimmäinen albumi Spirit ja elokuvasoundtrack Model Shop ovat musiikillisia mestariteoksia vailla esikuvia ainakaan rockista päinkään. Paikoitellen mieleen tulee Amerikan länsirannikon 1950-luvun jazz (west coast jazz) jolle tyypillistä oli ilmaisun viileys ja mieluummin erilaisilla muotorakenteilla kuin hurjilla dissonansseilla pelaaminen. Korvissa viuhuvat hetkittäin myös ranskalaisen Les Six -ryhmän säveltäjät, varsinkin Darius Milhaud. Vuoron perään heitetään kehiin säröytettyä kitarariffiä, folklaulua, bebopia, free-improvisaatioita, klassillista impressionismia ja latinalaisia rytmejä ja oliko tuossa vielä puoletkaan. Melodisilla aiheilla on metka tapa painottua takaperoisesti mikä saa musiikin kuulostamaan siltä kuin rumpali soittaisi takaperin. Ja niin edelleen. Varsinaisena 2000-luvun kulttuuritekona voi pitää Model Shopin musiikin julkaisemista cd:llä vuonna 2005. 

Spiritin eli koskaan tarvinnut alleviivata sanottavaansa, vaikka jos jossain joku on venyttänyt rockmusiikin rajoja niin se ovat he. Oikeammin Spirit on jo ensimmäisellä tammikuussa 1968 julkaistulla levyllään osoittanut ettei mistään musiikillisista rajoista kannata edes puhua. 

Spiritin sanoitukset luovat vaikutelmaa joka on ominaista tieteis- ja dystopiakirjallisuudelle sekä uskonnollisille kulteille. Vihjaukset ovat niin subliimeja että niiden yhdistyessä musiikin suvereeniin estottomuuteen kuulija saattaa aika ajoin kysellä itseltään, mihin ihmeeseen häntä ollaan vetämässä mukaan? Ja sehän on rockmusiikin tarkoitus.


18 Cream

Englantilaisia pidetään hieman harmaana kansana. Englantilainen klassinen musiikki on monen mielestä eräänlainen ranskalaisen musiikin “maalaisversio”. 1962 alkaneen Lontoon bluesinnostuksen jälkeisilmiönä syntynyt Cream kaivoi tuosta arkipäiväisyydestä esiin sen pinnanalaiset, voimakkaammat juonteet.

Cream oli Jack Brucen yhtye. Ehkä Bruce skottina osasi katsella englantilaisten menoa sopivan ulkopuolisena (vaikkei monta sanoitusta kirjoittanutkaan). Brucen sellomaisesti soiva bassokitara dominoi yhtyeen raskassoutuista sointikuvaa luoden yhtymäkohtia saksalaiseen jousisatsiin. Klassinen sellisti hän olikin, ja sen ohella jazz-kontrabasisti. Creamin musiikki on seisahtuneen englantilaisen sunnuntai-iltapäivän musiikkia. 

Rumpali Ginger Baker pyrkii afrikkalaisella tyylillään sulkemaan tuon sunnuntai-iltapäivän molemmista päistään luoden osin klaustrofobisen vaikutelman joka entisestään korostaa pinnan alla möyryävien tektonisten massojen voimaa. Tektoninen voima kuvastuu laulumelodioiden ekspressiivisessä maanisuudessa ja sanoitusten ehken inflatorisessa kuvatulvassa. Eric Claptonin kitaran tarkoitus on korostaa ja lisätä asetelman jännitteisyyttä. 

Jos Beatrix Potterin tarinoille haetaan rockversiota niin ei tarvitse kauan etsiä, Creamia ei voi siinä lajissa päihittää kukaan. Olisikin hauska nähdä Beatrix Potter -musiikkiteatteriesitys Creamin musiikilla, se olisi suorastaan tarpeellista. 


17 Public Image Limited

Post punk on siitä hyvä määre ettei sen jälkiviisaus ole peitettyä. Tuskin monikaan tyylilajin yhtyeistä on omasta mielestään soittanut jälkipunkkia. Public Image Ltd., jonka imagoon kuuluu esitellä itsensä korporaationa, oli omasta mielestään anti-rockia eli rockmusiikkia vastaan taistelevaa rockmusiikkia. 

Alkuperäisen punkin, sen joka kuoli eli tapettiin Lontoossa vuonna 1977, eetokseen kuului itsensä keksiminen ja mitäpä muuta itsestään yleensä löytää kuin itsensä. Haluttiin tehdä tilaa omaperäisyydelle sanan vaativimmassa merkityksessä, sille että ihminen ilmaisee itseään. 

PiL keksi itsensä Pohjois-Lontoon John-porukassa. Sex Pistolsissa laulanut John Lydon ja kaverinsa John Wardle perustivat bändin, ja voisin kuvitella heidän kaivanneen John Ritchie’ä jolla oli tuolloin muuta tekemistä. Visionäärinen kitarataiteilija ja säveltäjä Keith Levene liittyi ryhmään ja rumpalit vaihtelivat. 

PiLin musiikki on keskipakoista, sen elementit loittonevat toisistaan silloinkin kun vaikuttaisivat olevan sovussa keskenään. Erilaiset asiat kokoontuvat näytille samaan kappaleeseen, mikä saattaa olla jamaikalaisen dub-musiikin vaikutusta. Irlantilaista musiikkia, joka niin yleisesti soi taustalla brittiläisessä rockmusiikissa, irlantilaisten poika John Lydon tarkastelee nurjalta puolelta, käännetystä polariteetista. 

Public Image Limited ei rakenna konstruktioita joiden sisäiset viittaussuhteet kannattelisivat musiikillista ilmaisua, vaan paremminkin mielentilojen vaellusta olinpaikasta toiseen. 


16 The Velvet Underground

OIkeastaan se on rentoa jenkkirokkia. Mutta koska sitä tekevät rikoskirjallisuudesta aiheensa repivä Lou Reed, fluxus-aktiivit John Cale ja Sterling Morrison sekä understatementin riisutumman muodon kuningatar Moe Tucker, se on vähäsen jotain muutakin. 

Andy Warhol keksi käyttää harjoitustilan tarjoamisesta bändille nimeä “sponsorointi”. Todennäköisesti hän oman taidekäsityksensä valtuutuksella piti itseään ja muutamaa palkollistaan jonkinlaisena suuryrityksenä, mitä hän logojensa näkyvyyden puolesta tietysti olikin. 

VU:n ensimmäinen LP on sanontansa monimuotoisuuden puolesta esimerkillisen rikas. Kappaleet edustavat rock’n’rollia, bluesia, iskelmää, tuolloin Amerikassa hyvin suosittua folk-poppia, keskiaikaisen truveerilaulun ja virsien piirteitä, melodraamaa, manauksia ja tarkemmin määrittelemätöntä tyyliä jota voisi sanoa avant-gardeksi. Kuin pisteeksi i:n päälle on yhden kappaleen intro - mukamas omien ideoiden puutteessa - kopsittu Rollareilta. Suurinta osaa kappaleista koskee ilmaisun ja sovittamisen viimeisen päälle rehvakkuus mm. pidätysten  ja muunnesävelien runsaan käytön muodossa. Yleisvaikutelma on jymisevä ja jymisevyyttään huumaava. 

Seuraavalla levyllään yhtye astui syvemmälle penkkaan ja sitä seuraavalla levyllä oikaisi kurssiaan riisuen ilmaisustaan lähes kaiken jota saattoi aiemmin pitää heille kaikkein ominaisimpana. 

Olemuksellaan Velvet Unerground ironisoi viihdettä ja muotiteollisuutta. Saksalaisen mallin Nicon yhyttäminen laulamaan muutama kappale on jotain hykerryttävää. Yhtyeen soinnin uudentyyppinen rosoisuus avaa uudenlaisia musiikillisia parametrejä ja erittäinkin kysymyksen, ovatko soinnin osatekijät kuulijan havaitsemisen vai musiikin materiaalin ominaisuuksia. 

Ilmaisun runsaus moninaisine interferenssi-ilmiöineen esiintyy Velvet Undergoundissa samaan aikaan äärimmilleen pidättyväisen minimaalisuuden kanssa. Musiikki kumpuaa alkutekijöistään sekä äänen että esillepanon viitekehyksessä. 


15 King Crimson

Joidenkin King Crimsonin levyjen kannessa lukee että äänite on tarkoitettu ainoastaan koulutukselliseen käyttöön. Tällä yhtye viittaa itseensä eli musiikin olemassaoloa perustellaan bändissä soittavien muusikoiden kouluttautumistarpeella. Kitaristi Robert Frippin mukaan musiikillisella kouluttautumisella on elämänhallinnallisia päämääriä. 

Ehkä myös King Crimsonin musiikin kuunteleminen sitten parantaa elämänhallintaa. Musiikissa vallitsee lineaarisuus ja lyyrisyys hieman samaan tapaan kuin joidenkin third stream - ja cool jazz -esiintyjien kohdalla. Kouluttautuva orkesteri etsii alituiseen jotain uutta mihin kouluttautua, mikä korostuu musiikin syklisyyden kyseenalaistamisena silloinkin kun on kyse säkeistömäisyydestä. 

Englanti on sotavaltio jolla on historiansa kulussa ollut etuoikeus sotia lukuisia naapureitaan vastaan, joskus kaikkia samaan aikaan. Ranskalaiset, walesilaiset, irlantilaiset ja skotlantilaiset edelleenkin kilpailevat kuka inhoaa Englantia kaikkein aidoimmin ja eniten. Norjalaisten ja tanskalaisten sotilaalliset vierailut lisäävät rikkansa rokkaan. Osa Englannin hallitsijoista on ollut hallitsemisessaan sangen verisiä, kuten Robin Hoodin tarinoiden innoittaja John joka käydäkseen pitkittynyttä sotaa Ranskassa verotti oman kansansa nälkäkuoleman partaalle saaden lopulta verojen keräämisestä vastanneet paronit kimppuunsa, mistä seurasi pitkittynyt sisällissota. Verenpunaisesta kuninkaasta puhuminen on heillä siis aitoa kansanperinnettä ja vähemmän mytologiaa tai eksotiikkaa. 

Vuoden 1973 kokoonpano lähestyi improvisaatioissaan vuoron perään Musorgskin sävelmaailmaa ja hevimetallia. Kaikessa atlanttisessa surreaalisuudessaan King Crimsonin musiikin lähimmät esteettiset esikuvat saattaisivat löytyä Venäjältä. 


14 The Jesus & Mary Chain

Jesus & Mary Chainin äänimaailma kierii pitkin seiniä, myös ulkotiloissa. Bändi lienee viimeisin rockyhtye jolla on ollut jotain uutta sanottavaa ja kenties myös jää viimeiseksi. 

Vuonna 1985 olot olivat tukalat eikä siinä nyt hirveästi osattu odottaa mitään parannusta. Skottilainen Jesus & Mary Chain kuitenkin paiskasi levyn jota saattoi ihmetellä viisi vuotta suuremmitta kummemmitta. 

Jos jossain on optimaalinen vahvistimen testaaja, se on William Reid. 


13 Van der Graaf Generator

Tästä eteenpäin bändit alkavat olla niin hyviä ettei minulle jää paljon sanottavaa ja esittelyt muuttuvat puiseviksi. Aletaan siirtyä fanittamisen puolelle. 

Hugh Banton on erinomainen urkuri joka ei tingi soundista missään olosuhteissa, hän ei todellakaan ole sitä koulukuntaa joka tavoittelee aika ajoin jonkinlaista “efektiä” vaan muusikko joka soittaa musiikkia. 

Guy Evans soittaa rumpuja kuten soittaa mutta kaipa minäkin soittaisin niin kuin hän jos sanottaisiin vaan että tuossa on biisi, soita. 

Peter Hammillin äänen notkeudelle voi antaa arvoa. 


12 Joy Division

Unknown Pleasures on edelleen jonkinlainen mysteeri. Että miten se oikein saatiin aikaan. Tuottaja Martin Hannett oli mukana AMS-merkkisen digitaalisen kaikulaitteen kehitystyössä ja sitä vehjettä saadaan levyllä kuulla aika ja paljon. 

Se on tavallaan runomusiikkia jossain aivan uudentyyppisessä muodossa tai uudelleen keksityssä muodossa. Homofonisuuden ja polyfonisuuden käsitteet menettävät merkityksensä ja pitäisikin luoda uusia käsitteitä. En oikein tiedä onko sellaisia. 

En tiedä onko se jollain lailla suur-manchesterilaista musiikkia ja jos niin miten. Olisin taipuvainen uskomaan että ehkä ei. 


11 Elvis Presley

Skottilainen etunimi Elvis on sen verran harvinainen että alkuun moni ajatteli Elvis Presleyn olevan bändi. Elvis, Scotty Moore, Bill Black ja DJ Fontana tosin esiintyivät myös tilapäisesti nimellä Blue Moon Boys. 

Rock and roll jonkinlaista erillistä musiikkityyliä merkitsevänä terminä vakiintui käyttöön vuonna 1956, sitä ennen Elviksen levytykset olivat “blueslevyjä joita ostaa country-yleisö”. 

Elviksen henkilö on julkisuudessa jotenkin toivottoman rasittunut jotta hänestä voisi muodostaa eheää mielikuvaa. BB King sanoi että ulkonäöllään ja esiintymisellään Elvis olisi saavuttanut menestystä vaikkei olisi osannut laulaakaan. Laulajana hän on tavattoman vivahteikas, jotenkin loitolla sekä Sinatran salavihkaa lauluksi yltyvästä puheesta että vanhan liiton croonereiden ylväästä huolitelluudesta. Hänen olemuksensa oli spontaani sekä performatiivisesti että sisällöllisesti ja yleisö vaistosi tämän. 

Elvis oli mökkihöperö joka jossain määrin kärsi managerinsa, laittoman maahanmuuttajan Tom Parkerin linjauksista. Elvis ja koko bändi inhosi 60-luvun levyjään ehkä liikaakin; asiat kärjistyivät koska pääasialliseksi myyntiartikkeliksi olivat vaihtuneet Elvis-elokuvat joita tähti itse kutsui halveksivasti “matkailumainoksiksi”. 

Elviksellä oli musta vyö karatessa ja hänellä oli poliisin valtuudet, ja hänen poliittiset mielipiteensä olivat oikeistolaisia. Saattaa olla tästä johtuvaa että hänen henkilökuvaansa on niin kiihkeästi haluttu mustata. 

Elviksen kuolemaan liittyy monia kieltämättä hyvin hämäräperäisiä seikkoja, joita suomalainen toimittaja Hannu Nyberg valottaa ansiokkaassa kirjassaan. Elviksellä jos kellä olisi saattanut olla motiivi lavastaa kuolemansa ja lähteä vähän jaloittelemaan. 

Blue Moon Boys, tai Elvis Presley, sehän on bändi, oli sekalainen seurakunta. Bändin levyt tehtiin vahvasti “soundi edellä” eikä niinkään johonkin idiomiin sopiviksi. Eivät ne olisi sopineetkaan. 

Vanhojen Elvis-levyjen remasterointi oli tökätä alkuunsa koska suurin osa niistä on äänitetty harvinaiseksi käyneellä 3-raitanauhurilla. Soivaa peliä ei tahtonut 90-luvulla, kun asia otettiin hoitaakseen, löytyä oikein mistään. On jotenkin liikuttavaa että REMin basisti MIke MIlls lensi Atlantasta New Yorkiin pelkästään vilkaistakaseen miltä ääninauhat näyttivät. Ja lähti sitten takaisin. 

Noita kolmikanavaisia amerikkalaisia äänitteitä on muuten julkaistu kolmikanavaisina SACD-levyinä nyt tällä vuosituhannella eli periaatteessa miksaamattomina. Elvistä ei niiden joukossa ole toistaiseksi ollut. 


10 The Yardbirds

Yhtäkkiä 60-luvun puolivälissä Lontoo alkoi svengata. Muodikkuuden tyyssijaksi se ei ollut mikään todennäköisin ehdokas. Lontoo oli raskas, ruskea ja kostea. Mutta englantilaisten rockryhmien menestys maailmalla toi Lontooseen uuden supertähtien yläluokan, ja Lontoon yökerhot, diskoteekit ja klubit, joissa nämä työväen aateliset suvaitsivat näyttäytyä, muuttuivat maailman seuratuimmiksi. Pop oli jotain mikä äärimmilleen tehosti sosiaalista kiertoa.

Harold Wilsonin halitus otti touhusta ilon irti ja surffasi aikansa menestyspoppareiden lainavalossa, kunnes lopulta joutui devalvoimaan vuonna 1967.

Modit olivat alun alkaen lontoolaisia taideopiskelijoita jotka tavoittelivat täydellistä tyylikkyyttä modernistisessa estetiikassa. Vaatetukseen he ottivat mallia pääasiassa amerikkalaisilta ja italialaisilta, katselivat ranskalaisia uuden aallon elokuvia ja kuuntelivat modernia jazzia, mod jazzia joka on suunnilleen sama kuin post-bop. Trad jazz taasen oli suunnilleen sama kuin dixie, vanhojen jarrujen musa (johon nuorista kapinallisimmat ottivat osaa). 

Mod on alakulttuuri johon liittyy salamyhkäisyys, “yhteiskunta yhteiskunnan sisäpuolella”. Epidemian tavoin vuodesta 1964 alkaen levinneen englantilaisen rockin soittajat pukeutuivat modien tyyliin ja jotain modien kätketystä alakulttuurista tarttui hetkeksi yhteiskunnan valtavirtaan. Se merkitsee mielenhäiriöön joutumista ja silloin svengasi; tämä kaikki yhdessä hallituksen löysän politiikan kanssa synnytti huuman joka kesti aikansa. 

30 vuotta myöhemmin Tony Blair pyöritti jotain samaa Cool Britannia -projektillaan, jonka siivittämää 90-luvun britpopia Oasiksen ja Blurin välisine teatraalisine sanaharkkoineen Kevin Shields My Bloody Valentine -yhtyeestä on väittänyt Downing Streetiltä masinoiduksi kampanjaksi. Olisikin mielenkiintoista selvittää, missä määrin Svengaava Lontoo oli hallituksen projekti; sehän pölähti esiin jostain ja katosi jonnekin ihan yhtä nopeasti. Jos kuuntelee vuoden 1972 brittilistan suosikkikappaleita niin eihän sitä tunnista samalla taivaankappaleella sijaitsevaksi maaksi kuin se vain kuusi vuotta aikaisemmin oli ollut. 

Vuosikymmenluvun voi katsoa huipentuvan seitsemäntenä vuotenaan joka on 1966. Samalla tuo vuosi merkitsee rockmusiikin huipennusta ja tarinahan on kiehtova: Amerikan Etelässä syntynyt muotivillitys oli unohdettu mutta se oli onnistunut muuntautumaan, kunnon viruksen tavoin, liverpoolilaiseksi paikalliskulttuuriksi Atlantin toisella puolella. Lontoo ei välittänyt rockista pätkääkään mutta joutui antautumaan ja siinä antautuivat myös modit jotka lisäsivät kuuntelulistalleen englantilaista rokkia. Lontoo ei olisi kuitenkaan antautunut laajemmassa mielessä elleivät britit olisi pystyneet myymään amerikkalaisille takaisin näiden omaa tavaraa, rock’n’rollia. Se oli olennainen nalli joka laukaisi koko ketjureaktion. 

Rock siis muutti Englantiin ja svengaava Lontoo oli kyseisen taidemuodon, joka oikeammin on kulttuurissa ilmenevä futuristinen häiriö, huipennus. Vuoden 1966 jälkeen rockiin ilmestyi jazzia 30-luvun alusta saakka vaivannut purismi. Ja purismi merkitsee snobismia, ja snobismi merkitsee diivailua joka esiintyy kummallisina puheina. Rockiin alkoi pesiytyä standardeja jotka ovat sen futuristiselle luonteelle tyystin vieras ilmiö. 

Yardbirds oli svengaavan Lontoon aineellistuma joka huipensi itsensä yhdessä svengaavan Lontoon kanssa ja samaan aikaan. On tuskin sattumaa että italialainen Antonioni, elokuvantekijöistä coolein, kuvasi kulttielokuvaansa Blow Up kaikista maailman bändeistä juuri Yardbirdsiä. Basisti Paul Samwell-Smithin bluesprojektista alkaneessa bändissä halusivat soittaa kaikki ja siitä kehkeytyikin tähtikitaristien kasvatuslaitos. 

Jeff Beckin hämmästyttävä soittotaito ansaitsee erityishuomion koska hän pystyy soittaamaan epävireessä olevaa kitaraa niin että se kuulostaa vireiseltä. Useimpien kohdallahan se on toisin päin! Beckin rytmiselle monipuolisuudelle ei helpolla löydy haastajia. Yardbirdsin tinkimätön konstailemattomuus hyvin monipuolisen kappalemateriaalin kanssa kuvastaa mielentilaa ja lämpötilaa joka on aidosti cool. 


9 The Rolling Stones

Rollareilla oli monta hyvin hauskaa sinkkua 60-luvulla. Andrew Oldhamin tuotantotyyli oli omintakeinen ja esimerkiksi Satisfactionilla on tilavaikutelma jota kutsuisin fraktaaliseksi, siinä vaikuttaisi olevan soiva tila jonka ulottuvuuksien lukumäärä on murtoluku. Se on jotain kahden ja kolmen väliltä. 

Stonesin todellinen tuottaja oli kuitenkin Keith Richards. Jos hän ei olisi ottanut vetovuoroa joka ainoassa tilanteessa niin ei siitä olisi mitään koskaan tullut. Brian Jones olisi alkuaikoina voinut tehdä sen mutta hän muuttui liian juopoksi ja narkkariksi; Mick Jagger olisi ehkä voinut tehdä sen mutta hän oli liian solisti. 

Rollareiden musiikki tulee Keith Richardsin kitaran sisältä mutta se tulee myös Charlie Wattsin rumpujen sisältä. Charlielta tivattiin joskus, kuinka hän oikein soittaa rumpuja, ja vastaus oli että hän soittaa “Keithin ja itsensä takia”. Tämä kuitenkin koskee vain rokkisoittoa koska jazzia mies pystyy soittamaan muistakin syistä. 

Rolling Stonesin tapa sovittaa kappaleensa on kaiken klassisuuden äärimmäinen vastakohta. Jazzmusiikin yhteydessä käytetty hieman epäselvä kästie “interplay”, keskenäänsoitto(?), vaikuttaa Rolling Stonesin soivaan lopputuloksee ehkä enemmän kuin missään muualla jazzin ulkopuolella. 

Keith Richards on mestari pelaamaan asteikon toisella sävelellä. Sehän on afrikkalainen sävel joka afroamerikkalaisesta musiikista puuttuu! Rolling Stones kuulostaakin afrikkalaisemmalta kuin monet amerikkalaiset mustat, ja kyse on Lontoon valkonaamoista. 


8 Portishead

Beth Gibbons on siitä harvinainen stara että hän ei osaa olla haastatteluissa. Hän on kuin joku 1800-luvun virkamies joka ei ymmärrä että jotain julkisuutta on olemassa. Kuitenkin hän on esiintyvä muusikko.

Koko Portishead perustuu hifistelyyn eli yhtye on esiintymislavalle nostettu tuotekehityslaboratorio. Bändin musiikki luo lihaksi ranskalaisen uuden aallon tieteiselokuvan maailman. 

Tämä Cowboys tässä on yksi kaikkein parhaista singlen b-puolista missään koskaan. 


7 The Stooges

Iggy Pop on antanut ymmärtää, että The Stooges perustui hänen ajatuksilleen jotka hän oli varastanut jazzbasisti Charlie Mingusilta. Jos nyt vähän lavennetaan niin John Coltrane, Jimi Hendrix, Velvet Undergound ja Doors olivat innoittajia Stoogesille. 

Täydellinen peräänantamattomuus ja ehdoton sitoutuminen metelöintiin ovat Stoogesin rakennusaineita. Itsepintaisuudesta yhtye rakensi ilmaisun jossa tyylikeinoihin ja rakennustapaan liittyviä tekiöitä on vaikea erottaa toisistaan. Yhtye pyrki rokkaamaan rajusti ja onnistui pyrkimyksessään. 

Stooges on monoliitti jota jaksaa ihastella pitempäänkin. Rhino julkaisi Funhouse-LP:n sessiot kokonaisuudessaan ja sen läjän kuuntelemiseen kuluu kokonainen päivä. Aika kuluu merkillisen rattoisasti niitä puolivalmiita raakileita kuulostellessa koska Stooges ei varsinaisesti rakentele mitään: kappaleet ovat jo valmiiksi olemassa vaikka niitä ei oikeasti ole olemassa. Puolivillaiset kohelluksetkin ovat taiteellisesti korkeatasoisia. 


6 Saint Etienne

1990-luku oli malliesimerkki siitä mitä tapahtui jälkikäteen ja mitä jälkikäteen todettiin tapahtuneen. Digitaalisten tallennuslaitteiden yleistyminen johti siihen, että kuuluisien henkilöiden kasvoja kuluttavan kaikkialla läsnä olevan kuvasilpun joukosta ei voinut erottaa onko kyseessä uutinen, pari viikkoa sitten tapahtunut asia vai vuoden vanhaa kuvitusta. 

Sana retro tuli muotiin juuri kun se oli menettänyt lopunkin merkityksensä. Kysymys, oliko jokin vanhan jäljittelyä vai ei, tai oliko se mennyt pois muodista vuosi tai viisi vuotta sitten vaiko vasta tulossa muotiin, menetti mielekkyytensä. 

Vuosikymmen käynnistyi hämmentävän moninaisuuden vallitessa. Hittilistat vilisivät pohjoisafrikkalaista perinnemusiikkia, chansonia, acid/housea, indierockin ja elektronisen tanssimusiikin sekoitusta josta käytettiin nimeä madchester, Yhdysvaltain luoteiskolkasta ponnistavaa merkillistä hippien punkheviä nimeltä grunge, shoegaze-surinamusaa.

Ja Madonna Ciccone teki vuotuisen comebakcinsa keksimällä seksin kolmannen kerran uudelleen. Myöhemmin näitä on tullut lisää tasaisin väliajoin. Meillä Suomessa kuunneltiin Ramonesia sikäli kuin oltiin omaperäisiä ja rääkkyläläistä Värttinää sikäli kuin oltiin vähemmän omaperäisiä.

Vuosikymmenen musiikin nimittäviksi teemoiksi muodostuivat kopiointi, tyylillinen jäljittely ja hämääminen. 

Eräs hyvin mielenkiintoinen piirre rockmusiikissa on joidenkuiden kyky suhtautua pastoraalisesti kaupunkimiljööseen. Kinks valotti lontoolaista pastoraalia päiväs- ja Damned yöaikaan, ja pariisilaiselta jalkapalloseuralta nimensä ottanut Saint Etienne otti esteettiseksi ohjlelmakseen Lontoon ilmaisemisen sellaisenaan. 

Saint Etiennen laulutaiteessa, joka aika ajoin muistuttaa teatraalisuudessaan enemmän kuunnelmaa kuin musikaalia, Lontoo on terraario jossa ajan eri kerrostumat, henkilökohtainen ja kollektiivinen, paikallinen ja yleinen, omaelämäkerrallinen ja yleishistoriallinen näyttäytyvät kirjavana mosaiikkina. 


5 The Kinks

Kinks on popmusiikkia ja popmusiikki on hyvää. Siinä ajatusleikissä, jossa Beatlesia ei olisi koskaan ollutkaan tai se olisi jäänyt täysin paikalliseksi suuruudeksi, maailmanhistoria olisi erilainen, mutta luulenpa että Daviesin poikien kinky-musiikki olisi silti lyönyt läpi. Joku väsähtänyt hipsteri pääsisi tokaisemaan “nykyään kaikki on Kinksin ja Black Sabbathin sekoitusta”. 

Ray Davies rakentaa laulunsa enemmänkin varieteemusiikin ja kuplettilaulujen kuin iskelmämusiikin pohjalle. Alkuun Kinks oli kuitenkin Rolling Stonesin tapaan joukko bluesklubeilla jammailevia soittajia jotka ns. Britti-invaasion nosteessa tiivistyivät erilaisiksi bändeiksi ja saivat valtavasti julkisuutta. 

Daviesin laulujen elämnmakuisuus, aiheiden monipuolisuus ja vivahteikkuus kertovat yhteiskunnan ymmärtämisestä. Kinksin laulut ovat urbanistisia pastoraalisella tavalla, juurtuneet sosiaalisten ja psykologisten tapahtumien moninaiseen kudelmaan. 


4 The Damned

Damned on ns. reunion-bändi, mikä tarkoittaa että bändillä on taipumuksena hajota. Muiden muassa Lemmy Kilmister, hetken aikaa Damnedin basisti, kuvaa nätä hajoamiskiireitä hyvin hauskasti omaelämäkerrassaan. 

Damned kokoaa musiikkinsa valtavan monipuolisista aineksista. Captain Sensible sanoi säveltäneensä suurimman osan Machine Gun Etiquettesta ja Black Albumista kuuntelemalla televisiomainoksia takaperin ja inspiroitumalla sitten siitä. Ihan hyvä, jatkakaa.

Moni toivoo Rat Scabiesia bändiin takaisin näillä näkymin syyskuussa jatkuville keikoille - saataisiin Reunion. 

Rat, Captain, Vanian ja Gray ovat kaikki huumorimiehiä. Hauskuus ei heille ole vaikea laji. 


3 Pink Floyd

Kirjoitin muutamia vuosia sitten Uuden Suomen Vapaavuoron blogiin kirjoituksen “Miehenmentävä aukko” aiheesta Pink Floyd. Ei minulle ole paljon jäänyt lisää sanottavaa. 

Minulle on kolme sellaista rockbändiä joita kuunnellessa ajattelen vaistomaisesti “tämä nyt on sitten sitä jotain” niin että tässä sitä nyt sitten on. 


2 The Who

Whon musiikin voi kuvitella olevan intensiivinen ääniryöppy jossa kuitenkin tarkemmin kuunneltuna on hienostunut rakenne. Kuin taidemaalari William Turnerin parahaat työt. 

Townshend on sekä säveltäjänä että kitaristina laaja-alainen eli hyödyntää tyylikeinoja hyvin monista kerrostumista. Ennen Whota hän ja Entwistle soittivat trad jazz -bändissä, sitten siellä on tätä bluesia ja hillbillyä usein hyvin tasapainoisissa suhteissa, ja kaiken päällä hyvin moderneja kikkoja. Kaikkea arkaaisen ja futuristisen väliltä. Whon levyt aina Quadropheniaan saakka edustavat jok’ikinen paitsi erilaista musiikillista tyyliä tai tyylikirjoa, myös erilaista musiikkiajattelua, musiikkifilosofiaa ja estetiikkaa. Singlelevy Dogs sisältää yhdessä biisissä enemmän aineksia ja ajatuksia kuin moni hyväkin (jonkun muun tekemä) LP-levy. 

Entwistle ja Moon nyt ovat mitä ovat. Daltreyn kyky saada korkealta menevä karjuminen kuulostamaan kuin hän laulaisi keskirekisterissä entisestään lisää musiikin voimaa. 


1 The Beatles

Beatlesista kirjoittaminen on mennyt sellaiseksi kuin filatelistit keskustelisivat aiheesta onko postimerkkeily kiinnostavaa. Tuo saattaa olla oire jonkinlaisesta uudesta uskonnosta jonka profeettoja Beatles on. Tuon uskonnon keskuksessa on ystävyys ja itselleen ja unelmilleen uskollisuus. 

Tuossa uskonnossa halutaan väittää että Beatlesin keskinäinen ystävyys oli esimerkillistä ja että he pääsivät pitkälle olemalla itselleen uskollisia. Kaikesta päättäen asia ei aina ihan noin ollut ainakaan tuon ystävyyden osalta vaan siellä oli kahden kerroksen väkeä, Lennon & McCartney ja heidän palvelijansa jos vähän rumasti sanotaan. Sgt. Pepperiä tehdessä Harrison käytti Intia-optiotaan hyväksi viettämällä aikaa pääasiassa muualla kuin äänitysstudiossa, harjoittelemassa intialaisten soittajien kanssa. Äänityssessiot päättyivät yleensä siihen että Ringolla loppui veto ja hän lähti kotiin. Toisaalta hän sanoo Sgt. Pepperin sessioissa lähinnä pelanneensa shakkia roudareiden kanssa. 

Eikä ne Johnin ja Paulinkaan välit olleet mitään erinomaisia vuodesta 1965 lähtien; äänittäjä, legendaarinen Norman Smith erosi Beatles-projektista ja teki tilaa legendaariselle Geoff Emerickille kyllästyttyään Rubber Soulin sessioissa Johnin ja Paulin keskinäiseen kyräilyyn. 

Joten se siitä uskonnosta. Jos ajattelee sitä versiota Beatlesin tarinasta jonka Hunter Davies kertoi jo 60-luvulla, niin ei siinä tuollaista hagiografiaa ole. Voisi ajatella näiden pyhimyskertomusten, joita tänä päivänä kerrotaan, olevan vastareaktiota Philip Normanin yksipuolisuudelle ja Albert Goldmanin skandaalirevittelyille 80-luvulla. Voi olla tai sitten ei. 

Olen kirjoittanut Uuden Suomen blogiin Beatles-reseptiosta pitkähkön kirjoituksen vajaa viikko sitten, selostan siinä aihepiiriä tarkemmin (en tosin tätä nimenomaista uskontoa). 

Pete Bestin erottamisen syytä ei tiedä hän itse - tai ainakin hän väittää ettei tiedä - eikä kukaan sitä paljasta. Minunkin mielestäni Ringo oli parempi rumpali mutta olipa tuollainen näkemys kuinka musikaalinen tai ammattimainen hyvänsä, se on silti jälkiviisas ja jälkiviisauttaan epäpätevä, jos haetaan erottamisen syytä. Ja syyhän voi olla aivan mikä tahansa. 

Villejä huhuja ja salaliittoteorioita on pilvin pimein, joku voisi ottaa hommikseen luokitella niitä. Suomalaisen Erkki Ertaman puheet Petri Kuljuntaustan väitöskirjassa On/Off edustanevat rikkiviisaan dementiaa mutta kaipa ne voivat teoriassa pitää paikkansa nekin. 

Beatles herättää intohimoja puolesta ja vastaan arvatenkin siksi että se niin nopeasti niin täydellisesti hyväksyttiin “joka kodin asiaksi”. Meillä ei kyllä vanhemmat välittäneet Beatlesista tuon taivaallista, sain innostua aiheesta ihan keskenäni.

-

Kuukauden haaste oli erittäin raskas. Ainakin toinen mokoma bändejä jäi “bubbling under” -osastolle, onhan siellä joku Wigwam, Sex Pistols, Smiths, Ventures, Sleepy Sleepers, Discharge ja monta muuta. 

Vapun viettoon. 



No comments:

Post a Comment