Otan vastaan huhtikuun
rokkikoronahaasteen. Kirjoitan Facebookiin huhtikuun jokaisena päivänä jotain
yhdestä rockyhtyeestä josta pidän. Panen nämä myös paremmuusjärjestykseen ja
aloitan kolmannestakymmenennestä.
Tietääkseen mikä on
rockyhtye olisi oltava jokin käsitys siitä mitä rockmusiikki on, koska
käytännöllisistä syistä on tarpeen olettaa että rockyhtye on jokin joka esittää
rockmusiikkia.
Rockmusiikki on
muodonmuutoksen kokenutta bluesia ja blues on äänilevyn aikakauden
populaarimusiikkia jonka henkisenä perustana on voodoo. Musiikillisesti blues
pohjautuu Etelän plantaasien työlauluihin ja gospel negrospirituaaleihin;
myöhemmin soullaulajat ovat esittäneet mielenkiintoisia yrityksiä näiden
yhdistämiseen. Blues ja gospel lienevät kumminkin kahta erilaista ainetta joita
todellisuudessa ei voi yhdistää.
Voodoo on afrikkalaista
pakanauskontoa joka on viritetty elämään rinnan roomalaiskatolisuuden kanssa.
Voodoo on synnyttänyt kaksi 1900-luvun musiikin suurista tarinoista, jazzin ja
bluesin. Rock on bluesin muoto. Jazz ja blues ovat olemukseltaan vitaalisen
levottomia futuristisia ja dionyysisiä taide- ja elämänmuotoja. Jazz on
estetiikaltaan eurooppalaisen symbolismin rinnakkaisilmiö musiikissa ja ennen
maailmanlaajuiseksi muoti-ilmiöksi muuttumistaan, mikä tapahtui 1920-luvulla,
hautajaisten ja ilotalojen, se on kuoleman ja seksin, musiikillinen kultti. New
Orleansissa puhuttiin “rags & jazz” -musiikista, jonka esittämiseen kaikki
paikalliset muusikot eivät olleet lainkaan tyytyväisiä ja koko paikallisesta
muoti-ilmiöstä oli tapana syyttää hautajaisissa usein esiintynyttä trumpetisti
Buddy Boldenia.
Blues oli
viinaanmenevien maankiertäjien, sarkasmeja sylkevien pilkkaajien musiikkia.
Äänilevy teki monista heistä tähtiä; koko blues, sikäli kuin se vuosisadan
alkuvuosikymmeninä käsitettiin musiikinlajiksi eikä vain erääksi laulumuodoksi
ellei peräti “vivahteeksi”, on äänilevyjen ja niihin liittyvän liiketoiminnan
muovaama kulttuurihistoriallinen olio.
Toisen maailmansodan
jälkeen äänilevyjen tekeminen muuttui nauhureiden ja mikrouralevyjen
ilmaantumisen myötä. Aikaisemmin äänilevyt tallennettiin ja ne sisälsivät
taltiointeja, kuvia musiikista. Nyt äänilevyjä alettiin ns. tuottaa jotta ne
voisivat sisältää eräänlaisen kaavan jolla musiikki muodostetaan
levysoittimesta, sähköisestä vahvistinlaitteesta ja kaiuttimesta muodostuvassa
toistolaitteistossa.
Oli siis siirrytty
eräänlaisen teknologisen magian aikaan missä musiikin tosiasiallinen potenssi
ja vitaliteetti puristetaan seitsentuumaista muovikiekkoa spiraalina kahden
puolen kiertävään uraan, groove. On merkillepantavaa että joillakuilla on
tapana käyttää musiikkikappaleesta englanninkielisessä yhteydessä nimitystä
groove, sen sijaan että se olisi song, tune tai piece.
Vinyylilevyn aikakauden
taltioitu musiikki ei ole taltioitua musiikkia vaan taltioinnin synnyttämää
musiikkia, paremmin ilmaistuna muoviin kaiverrettu mystinen musiikin
komponentti. Kuten maalaustaiteen käännetyssä perspektiivissä pakopiste
sijoittuu katsojan näkökeskukseen, uuden musiikkitallenteen mahdollisuutena on
ampua musiikki kuulijan aivoihin olennaisesti suoraviivaisemmin kuin
gramofonilevyn aikakaudella oli mahdollista.
Memphisläinen
levytuottaja Sam Phillips tiedosti uuden teknologian mahdollisuudet ja
määrätietoisesti etsi muusikoita, varsinkin laulajaa, joka voisi auttaa
toteuttamaan hänen näkemystään. Elvis Presley oli nuorukainen jonka luontainen
laulu- ja soittotyyli tarjosivat Phillipsille optimaalisen ratkaisun.
Rock on siis bluesia
joka on suunniteltu pyörimään kuulijan päässä hieman mainosten tai muiden
julisteiden tapaan. Jos et siedä julistetaidetta, sinun on turha vaivautua
kuuntelemaan rockmusiikkia. Tästä johtuen rock on myös erinomaista materiaalia
showbisneksen, joka on ilmiönä yhtä vanha kuin maanviljelys, käyttöön. Rock on
huuhaata ja humpuukia, vitsi ja hyvin lähellä sitä irvikuvaa itsestään mitä
rockinvastainen kampanja 1950-luvulla Amerikassa ja vähän muuallakin markkinoi.
Mutta rock on myös olemusperustaisesti mystisiä tunnuskuvia, taikuutta,
hypnoosia ja voodoo-uskontoa.
Rockyhtyettä tarkoittava
englanninkielinen sanaliitto rock band tuli yleiseen käyttöön vasta 1960-luvun
puolivälissä, siihen asti oli käytetty termiä rock group (tai pop group / whatever
group). Kansatiede käyttää metsästäjä-keräilijäkulttuurin sosiaalisesta
perusyksiköstä, suomeksi ryhmä, englanniksi nimeä band. Kumma kyllä
jazzmuusikot olivat saaneet elää näissä ryhmissä aivan alusta alkaen. Tämä
saattaa heijastella median käsitystä rockin muuttumisesta antropologisessa
merkityksessä sosiaaliseksi instituutioksi pelkän mainostempun sijaan siksi,
että englantilaiset onnistuivat myymään amerikkalaisille takaisin näiden oman
tavaran, rock and rollin, uudelleenpaketoituna. Noista ajoista lähtien on
monilla ollut tarve erottaa toisistaan rock and roll ja rock, mutta minun
mielestäni kyse on yhdestä ja samasta asiasta jota pintajulkisuus tulkitsee eri
tavalla.
Huhtikuun listallani ei
siis esiinny jazzia, bluesia tai gospelia mutta soulia siellä voi vähäsen
esiintyäkin. Modit pyörivät omine musiikkimieltymyksineen
marginaalielitistisesti jazzin, soulin ja rockin kolmiossa, ja mainonnan,
julistetaiteen, suggestioiden ja hömppäbusineksen ohella marginaalielitismi
onkin asenne jonka matkassa rockmusiikki viihtyy vallan hyvin.
Marginaalielitismi ei ole vierasta minullekaan; marginaalielitistin henkinen
maailma on pääasiassa hygieeninen, ja minä pyrin ilmentämään - koronaviruksen
kunniaksi - omaa hygieenisyyttäni aidossa mod-hengessä soittamalla koko
huhtikuun ajan pelkkiä seitsentuumaisten singlelevyjen b-puolia. Siis
aloittakaamme.
30 Slade
Jos minulta kysytään,
parhaat kitarasoundit on Sladen toisella albumilla Play It Loud. Hiwattin
soundit puskevat kotikoneesta hyvin aidontuntuisesti ja luovat monipuolisen
kolmiulotteisen vaikutelmansa hyvin vähäisellä studiokaiulla, joka sitä paitsi
on ajankohtaansa nähden vanhanaikainen “perusratkaisu”, ja täysin ilman
erikoisempaa kikkailua.
Puhutaan
teatraalisuudesta rockmusiikista ja peräti rockoopperoista - vaikka usein on
kyse vain väljän temaattisesta laulusarjasta - ja äkkinäiseltä jää huomaamatta
että eurooppalaisen musiikkiteatterin, sellaisen kuin operetti, varietee tai
music hall, tyylikeinoja kaikista rockyhtyeistä aidoimmin soveltaa Slade.
Sladen ulosanti on lyyrinen, vuolas ja jylhä.
Noddy Holderin rosoinen
laulutulkinta, Dave Hillin Hiwatt-estetiikka, multi-instrumentalisti Jim Lean
idioottivarma ja energinen basismi ja rumpali Don Powellin ilmiömäisen
eteenpäinsuuntautuva puhdas voimantuotto l. töminä luovat äänitaustaa
1970-luvun maailmalle jossa ilmiöillä on tapana pelkistyä.
29 The Doors
Amiraali George Morrison
oli mies joka aloitti Vietnamin sodan ja hänen poikansa Jim halusi lyödä isänsä
ennätykset perustamalla bändin jonka oli tarkoitus hypnotisoida koko maailma ja
saada sen asukkaiden mielen geneettinen koodi peruuttamattomasti
muuttumaan.
Siinä missä San
Fransiscon yhtyeiden luenta alitajunnasta osoitti harrastelijamaista
ulkokohtaisuutta, syöksyi The Doors shamaanin vimmalla liskojen yöhön. Jim
Morrison toteutti oppi-isänsä Nietzschen ajatusmaailmaa muuttamalla Doorsin
esiintymiset järjestetyiksi ihmiskokeiksi joissa testattiin massoille annettuja
suggestioita.
Tämän kaiken he tekivät
laadusta tinkimättä; varsinkin toisen LP:n Strange Daysin
soinnillis-rytmillis-sanastollinen montaasi on hyvin täsmällisesti rakennettu.
Kaleidoskooppimaisen ilmeikäs levy on äänitetty vain kahdeksanraitaisella
nauhurilla, mikä kielii asioiden huolellisesta harjoittelusta edeltä käsin.
Ottaen huomioon yhtyeen jäsenten taustat mieluumminkin jazzin kuin rockin
parissa ja Morrisonin isän sotilaalliset saavutukset onkin mahdollista hieman
epäillä, oliko Doorsin ihmiskoe sittenkään peräisin laulaja Morrisonin
innostuksesta Nietzscheen, vaiko osa hallituksen politiikkaa.
CIA oli 1940-luvulta
lähtien pyörittänyt MKULTRA-projektiaan jonka tarkoituksena oli mm. testata
huumeiden ja hypnoosin vaikutusta ihmisyksilöihin ja -ryhmiin. Hippiliikkeen
käynnistävä lsd levisi epäilyttävän vauhdikkaasti Amerikan länsirannikolla
vuonna 1966 ja voi muodostaa oletuksen, että The Doors olisi ollut
tiedustelupalvelun väline sen tutkimiseen, onko huumeen vaikutuksen alaisena
olevalle ihmismassalle mahdollista välittää johdonmukaisia suggestiivisia
komentoja.
The Doorsissa siis
militaristisen yhteiskunnan komentokulttuuri saa psykedeelisen ilmiasunsa.
Olipa Morrison sitten agentti tai ei. Rockmusiikki on jo valmiiksi hypnoosia ja
Jim Morrison ikään kuin tarttui koiraa sen karvoista.
28 The Gun Club
Rock and roll syntyi
Mississipin alajuoksulla yhdeksi lukemattomista afroamerikkalaisen,
afrokuubalaisen, kreoli-espanjalaisen, afroranskalaisen ja yleensä
suurlousianalaisen musiikin muodoista, ja olisi aivan hyvin voinut jäädä
paikalliseksi harrastukseksi. Siinä missä blues matkusti jokilaivalla tai junan
tavaravaunussa ylävirtaan, heijasti uuden ajan kaukovarjostin, televisio, rock
and rollin pikalähetyksenä ympäri maata. Blues matkusti maalta kaupunkiin ja
urbanisoitui; rock and roll oli joka paikassa yhtä aikaa ja edusti ensimmäisenä
taidemuotona, muotina ja tyylinä jälkistrukturaalia maailmaa jossa paikallisuus
ja lähiympäristö on menettänyt merkityksensä. Kaiken kaikkinainen ja yleinen
läsnäolo synnyttää metafyysisen Teksasin autiomaan yleismaailmallisen
mielenmaiseman; jokin on muuttunut.
Los Angelesin
päättymättömässä esikaupungissa varttunut Jeffrey Lee PIerce oli Blondie-fani
joka halusi keksiä rockin uudelleen sen perimästä käsin. Musiikki esittää,
ilmaisee ja synnyttää erilaisia tunteita joista kaikilla ei ole nimiä ja kaikki
eivät ole henkilökohtaisia; osa tunteista samastuu vaikkapa maastonmuotoihin ja
maisemiin. Piercen yhtyeen The Gun Clubin musiikki rypi voodoo-riiteissä,
blueslaulajien alkoholismissa ja kirjallisessa machismossa tulostuen
henkeäsalpaavaksi lyyriseksi panoraamaksi Villin Lännen parhaiden perinteiden
mukaisesti.
Gun Club siis siirtää
rockmusiikin painopistettä tuhat kilometriä Memphisistä lounaaseen.
Jazz-saksofonisti Ornette Coleman oli kotoisin Teksasin Fort Worthista ja
polymodaalisine ajatuksineen sopii mainiosti Jeffrey Lee Piercen
hengenheimolaiseksi musiikissa.
Sähkökitara on paletti
jolla Jeffrey Lee sekoitti Deltan hornankattilassa valtoimenaan kieppuvat
soosin (sauce on perinteinen neworleansilainen nimitys musiikillisten
piirteiden yhdistymiselle) ainekset Gun Clubin musiikiksi. Hän oli yhtyeen
kaikissa kokoonpanoissa selvästi taitavin kitaristi mutta harvemmin suostui
soittamaan kitaraa keikoilla keskittyen laulupuoleen missä hänen kykynsä
esiintyä eri sävellajissa kuin muut pääsi oikeuksiinsa, onhan laulajan
keulakuvamainen hahmo omiaan alleviivaamaan sanottua aivan eri tavalla kuin
kitaristi joka laulaa. Jeffreyllä oli esillepanon tajua, olipa hän idolinsa
Debbien tavoin blondannut tukkansakin. Hän vaati huomiota asialleen ja sai
sitä.
27 Black Sabbath
Jim Marshall
vahvistimineen sen aloitti. 1960-luvun puolivälissä erääksi englantilaisten
bändien kilpailulajiksi vakiintui esityskoneiston ja äänenpaineen
kasvattaminen. Tähän osallistuivat hekin joiden ei ainakaan vielä olisi
tarvinnut kilpailla kirkuvan yleisön synnyttämää metakkaa vastaan.
Birminghamilainen Earth
vaihtoi nimekseen Black Sabbath kauhuelokuvan mukaan ja osallistui talkoisiin
laskemalla viritystasoa ja nappaamalla laulunaiheensa myös sieltä
kauhuelokuvista ja sosiaalisen inhorealismin maailmoista. Ei siinä mitään uutta
ollut; Britanniassa kauhuteemoilla oli briljeerannut jo useita vuosia
rocklaulaja Screaming Lord Sutch ja ison hitin infernaalisesta kappaleestaan
Fire sai showmies Arthur Brown. Kirjallinen sosiorealismi määritti
yhteiskunnallisen keskustelun paradigmoja 1950-luvun “vihaisten nuorten
miesten” toimiessa esimerkkinä.
Mutta Black Sabbathin
cockteilissa oli jotain vastustamatonta ja täydellisen omaperäistä. Kolho
musiikki haki vauhtia mieluummin jazzista kuin rhythm’n’bluesista ja
monipolvisten sävelmien rakenteet olivat oudon rapsodisia ja kuumeisia, aivan
kuin vuosisadan vaihteen dekadentin Pariisin absintinkatkuiset haamut olisivat
kerääntyneet raskassoutuisen sähkökitaranpörinän suojelusjoukoksi.
Vaikka joku jossain on
epähuomiossa saattanut soittaa heitä kovempaakin, on aiheellista julistaa Black
Sabbath 60-luvun rokkimetelikisan ideologiseksi voittajaksi. Metelilaitteet
Balck Sabbathille toimitti naapurikylä West Bromwichin poika, basisti Lyndon
Laney.
26 Motörhead
Hawkwindista erotettuun
basistiin, Lemmyyn, kohdistui jonkin verran mediakiinnostusta hänen
perustettuaan heti perään uuden bändin vuonna 1975. Lemmy sanoi lehdessä että
uusi bändi on maailman likaisin.
Yhtye otti nimensä
Hawkwindin kappaleesta Motorhead ja aloitti ensimmäisen keikkansa Hitlerin
puheella. Kuin varmemmaksi vakuudeksi juontaja totesi nauhoitteen jälkeen äsken
olleen äänessä Adolf Hitler, ja sai aplodit. Sen jälkeen yhtye esitti
Hawkwindin kappaleen Motorhead.
Kaikessa huumorintajunsa
kyseenalaisuudessa ja likaisuudessaan Motörhead, jonka nimessä ö-kirjain
esiintyy kosmeettisista syistä, saa minkä tahansa renkutuksen kuulostamaan
lyyriseltä ja katharttiselta. Larry Wallis ja Eddie Clarke ovat tämän alan
erikoismiehiä, Clarke ehkä maailman saastaisin kitaristi. Amerikkalaisilta
soul-rumpaleilta tiheäiskuisen tyylinsä omaksunut Philty Animal Taylor teki
historiaa kappaleessa Overkill, jonka sittemmin kaikki bändit ovat ainakin
yrittäneet soittaa.
Vauhtia, paukutusta ja
pörinää, ja hyvinkin kauniita kitarasooloja. Motörhead on itsepintaisuuden ja
tahdonvoiman lihallistuma maan päällä. Yhtyeen ura alkoi Hitlerin puheella ja
päättyi Berliinissä neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Bändin kuuluisimman
kokoonapanon muusikot kuolivat perä perään samalla kun Lemmystä ja
Motörheadista aika jätti; Motörhead oli myös meidän kaikkien muiden Maan päällä
tahdonvoiman varassa palloilevien olioiden virranjakokeskus.
25 The Cramps
Kumpi onkaan
hekumallisempaa, sen paljastelu vai peittäminen? Entä mitä eroa on alastomalla
ja riisutulla? Osaako mirrisi uida koiraa?
Ratkaisua näihin
kysymyksiin etsii The Cramps musiikillisessa tuotannossaan joka porautuu
rock’n’rollin ytimeen. Rockilla on useita olomuotoja, on mytologinen,
esoteerinen ja naturalistinen olomuoto kaikkine tarpeellisine
lisukkeineen.
Crampsin kabinetti
kootaan Villin Lännen bordelleista ja eksoottisen tanssin jälkinäytöksistä.
Intoilijapariskunta Poison Ivy Rorschach ja Lux Interior ovat keräilleet
bändiinsä koko joukon aiheesta kiinnostuneita rumpaleita, kitaristeja ja
basisteja, muiden muassa karjalaistyttö Mirjam Linnan. Luxin hävytön
vokalisointi ja Ivyn häpeämätön kitarointi noituvat rämeen henkiä jossain
ylevän ja profaanin tavoittamattomissa, ikuisen Kuun loisteessa.
24 Creedence Clearwater
Revival
Merkillisen pian
rockmusiikki koki ensimmäisen revival-ilmiönsä. Ja kun se revival kerran
päästetään irti niin sehän ei pääty koskaan. Takaisin maalaistalon kuistille,
puoliakustisiin kitaroihin ja monofoniaan. Olisikohan monofonia rock’n’rollin
luonnollinen olomuoto koska “Back to Mono” -liike aloitti samoihin aikoihin,
1968, kun stereolevyt vasta alkoivat päästä markkinoilla niskan päälle?
Ei ole ihme että Creedence
Clearwater Revival -yhtyettä aluksi kutsuttiin maalaismusiikiksi. Mikä on vähän
erikoista koska vaikka bändi ihan nimessään julistaa revivalismia ja
sekoittelee rock’n’rollin alun perin maaseudulta peräisin olevat
perusraaka-aineet uudella tavalla, ovat takaperin soitetut tehosteet ja
kaikenkarvaiset futuristiset kitaraefektit aivan yhtä kotonaan CCR:n levyillä
kuin missä hyvänsä muuallakin.
CCR:ssä John Fogerty
laulaa maaseudusta jota ei oikeasti ole; musiikin sävy on lähtökohtaisesti
nostalginen. Nostalgiahan aidoimmillaan merkitsee paluuta ajanhetkeen jollaista
ei historiallisesta elämästä ole löydettävissä.
Se on myös paluu
lapsuuteen. Koskaan eivät lapsenomaiset kielikuvat veden päällä kävelevästä
miehestä tai soittokunnassa töräyttelevistä norsuista kuulosta niin väkeviltä
kuin John C. Fogertyn laulamina. Kattaus on yhtä tuore kuin se on
eskapistinenkin.
Creedence Clearwater
Revival on americanaa ja juurimusiikkia kauan ennen kuin näiden termien
ympärille ryhmittyi musiikintekijöitä tai omaa liiketoimintaa.
23 13th Floor Elevators
Yhtyeen pääasiallisena
instrumenttina on sähköruukku josta lähtee ujeltavan kätkättävä ääni. 13th
Floor Elevators on tiettävästi ensimmäinen yhtye joka keksi nimittää
musiikkiaan psykedeeliseksi rockiksi ja myöskin ensimmäinen joka julkaisi
psykedeeliseksi noteeratun singlen.
Termit psykedeelinen ja
heavy metal tulivat rockmusiikin yhteydessä käyttöön samaan aikaan, vuoden 1966
alussa. Niillä tarkoitettiin hyvin pitkälti keskenään samoja asioita
psykedeelisyyden merkitessä enemmän esteettisiä tai tyylillisiä seikkoja
laajemmin ja heavy metalin viitatessa sähkökitaroiden ennenkuulumattomaan
säröytettyyn äänihyökyyn sekä elektronisiin tehokeinoihin yleensä.
Bändi ei ilmaisussaan
paljoa pidätellyt. Rytmikäs huohottaminen ruukkuun johon on työnnetty mikrofoni
saattaisi periaatteessa kuulostaa rumpujen kanssa jonkinlaiselta
lattarimusiikilta mutta näillä se kuulostaa ainoastaan, no niin,
psykedeeliseltä.
13th Floor Elevators
ymmärsi myös annostella kitaroihin tilakaikua eli ns. reberbiä hieman samaan
tapaan kuin meksikolaiset syövät chilliä. Mielikuvat kaktuksesta ja tequilasta
eivät liene kovin symbolisia.
13th Floor Elevators
keksi itsensä kaukana San Fransiscosta ja sen musiikki noudattelee pitkälti
laulaja ja kitaristi RoKy Ericksonin ja ruukkuspesialisti Tommy Hallin visioita
siitä mitä viidenteen ulottuvuuteen laukaistu rock and roll voisi olla. Tässä
yhtye onnistuu erinomaisesti. Nämä Teksasin punaniskat rokkaavat jalat maassa
ja pää pilvissä ehkä enemmän kuin kukaan muu koskaan.
22 The Soft Boys
Ensi katsomalta
surrealismia ei musiikissa luulisi olevan olemassakaan. Rockmusiikki usein
mielletään niin kansanomaiseksi että se saattaa tuntua viimeiseltä alueelta
mistä surrealismia kannattaisi yrittää etsiä.
Mutta yksityisessä
sisäoppilaitoksessa ja taidekoulussa kasvanut kirjailija Raymond Hitchcokcin
poika päätti toisin. Hän muutti Cambridgeen missä perusti samanmielisten kanssa
Soft Boysin, jonka sekä sanoitukset että soitto vaeltavat “siellä
jossain”.
Hitchcockin sanoitustyyli
ei noudattele unientulkintaa tai symbolismia, vaan aivan kuin pyrkisi
rakentamaan uudenlaisen, vaihtoehtoisen, alitajunnan johon voi liittyä. Kuin
pudottaakseen vapaamatkustajat kyydistä hän kehystää sanomisensa sanaleikeillä
ja sutkauksilla jotka joko ovat tai eivät ole perinteisessä katsannossa
toimivia tai ei-toimivia.
Bändi soittaa etukenossa
ja suurella intohimolla usein kitara-arpeggioon pohjautuvia kappaleita joiden
väriskaala on surreaali. Sävyt vaihtuvat mutta emme osaa kertoa niiden nimiä.
Soft Boysin
soolokitaristi, arkeologi Kimberley Rew voitti Euroviisut vuonna 1997.
21 Jimi Hendrix
Experience
Sähkökitaraa tarvittiin aluksi big bandien rytmiryhmän
vahvistamiseen. Muuten oli dixie-ajan banjon korvannut tereäskielinen kitara
varsinainen heittopussi rumpujen ja pianon välissä. Sähköinen vahvistus tuotti
kitaralle myös solistisia mahdollisuuksia. Tuolloin sähkökitarat olivat käytännössä
isoja orkesterikitaroita joihin oli asennettu mikrofoni.
En tiedä olivatko Leo
Fenderin ambitiot enempi esteettisiä, tuotantoteknologisia vai ergonomisia,
mutta hänen suunnittelemansa kaikukopaton sähkökitara saavutti suosiota 1940-
ja 1950-lukujen vaihteessa. Fender itse ajatteli kitaransa soveltuvan pääasiassa
countrymusiikin soittoon sekä havaiji-kitaran matkimiseen liu’utusputken kanssa
soitettuna (sen vuoksi Telecasterin tallamikrofoni on yhä tänä päivänä niin
kimakka). Samalla hän tuli keksineeksi kitaramalleja, joiden tuottaman äänen
kaikkinainen säädettävyys on omaa luokkaansa kaikkeen aikaisempaan verrattuna.
Siitä lähtien sähkökitaran, vahvistimen ja mahdollisten lisälaitteiden kesken
on vallinnut futuristinen symbioosi: kaikki vaikuttaa kaikkeen eikä millään ole
historiallista esikuvaa.
Tuollaisessa tilanteessa
on vain ajan kysymys milloin tulee joku jonka koko elimistö ottaa osaa tuohon
kaikenkattavaan ja reunattomaan säätämiseen. Jimi Hendrixin ajatukset olivat
kotoisin sähkökitaran sisäpuolelta.
Hendrix tuntui aluksi aina olevan väärässä paikassa.
Mutta hermostutettuaan tupakaverinsa armeijan laskuvarjojoukoissa ja
soitettuaan soullaulajien taustayhtyeissä hänet vietiin Lontoosen, missä
hänestä tuli yhdessä illassa sensaatio. Jälkikäteen viisaana voi sanoa että
onnekkaasti hänen rumpalikseen päätyi ryöppyävämmän sorttinen jazzrumpali Mitch
Mitchell. Hendrix oli sähköisen ulottuvuuden sanansaattaja joka sai lisää
virtaa Mitchellin luomasta rytmiikasta joka on puhdasta vimmaa. Edelleen
puhutaan symbioosista.
Hendrixin konserteista
muodoistui hiljalleen kerääntyvän sähköisen heimon rituaaleja. Hendrixin
musiikki on avoimen koodin musiikkia jonka kylkeen on vaivatonta yhdistää
kaikki mahdollinen mystiikka.
20 Link Wray & The
Ray Men
Korean sodan veteraani,
shawnee-intiaani Link Wray onnistui erikoisessa tempussa. Hänen kappaleensa
Rumble joutui joidenkin radioasemien soittokieltoon vaikka kappaleessa ei ole
sanoitusta lainkaan. Paheellisuus tai epäilyttävyys on kitaran äänessä.
Wrayn ajattelu ei
noudata mitään tunnettua länsimaista kategoriaa muttei myöskään tavanomaista
bluesin muotoa. Hänen kappaleitaan voi jäljitellä tavanomaiseen tapaan
vireisillä instrumenteilla mutta ilman sitä sinne tänne vipatusta niistä katoaa
jotain olennaista. Aivan kuin Link Wray olisi ilmaisunsa kaikessa näennäisessä
yksinkertaisuudessa koskettanut jotain hyvin muinaista ja kaukaista. Ehkä
totemit puhuvat hänen levyillään?
Rumble julkaistiin singlenä
maaliskuussa 1958 ja sitä on tyylihistoriallisessa katsannossa pidetty vuoron
perään punkin ja hevimetallin alkupisteenä. Se on myös yksi ensimmäisistä
rautalankahiteistä.
Kaiken kukkuraksi Link
Wray And His Ray Menin, jonka nimi esiintyy useina muunnelmina, musiikki on
hauskaa. Fred Lincoln Wray Juniorin kautta puhuvat intiaanien esi-isät
haluavat meillä olevan musiikkia kuunnellessamme hauskaa.
19 Spirit
Spirit ei ole
jazzrockia, rockjazzia eikä fuusiota, vaan rockia ja jazzia vuoron perään ja
samaan aikaan samassa biisissä. Jazzrumpali Ed Cassidy perusti bändin
kasvattipoikansa, ihmelapsi Randy Wolfen kanssa, jolle tämän aikaisempi soittokaveri
Jimi Hendrix oli antanut liikanimen California (erotuksena toisesta Randysta
joka oli Texas).
Spiritin ensimmäinen
albumi Spirit ja elokuvasoundtrack Model Shop ovat musiikillisia mestariteoksia
vailla esikuvia ainakaan rockista päinkään. Paikoitellen mieleen tulee Amerikan
länsirannikon 1950-luvun jazz (west coast jazz) jolle tyypillistä oli ilmaisun
viileys ja mieluummin erilaisilla muotorakenteilla kuin hurjilla
dissonansseilla pelaaminen. Korvissa viuhuvat hetkittäin myös ranskalaisen Les Six
-ryhmän säveltäjät, varsinkin Darius Milhaud. Vuoron perään heitetään kehiin
säröytettyä kitarariffiä, folklaulua, bebopia, free-improvisaatioita,
klassillista impressionismia ja latinalaisia rytmejä ja oliko tuossa vielä
puoletkaan. Melodisilla aiheilla on metka tapa painottua takaperoisesti mikä
saa musiikin kuulostamaan siltä kuin rumpali soittaisi takaperin. Ja niin
edelleen. Varsinaisena 2000-luvun kulttuuritekona voi pitää Model Shopin
musiikin julkaisemista cd:llä vuonna 2005.
Spiritin eli koskaan
tarvinnut alleviivata sanottavaansa, vaikka jos jossain joku on venyttänyt
rockmusiikin rajoja niin se ovat he. Oikeammin Spirit on jo ensimmäisellä
tammikuussa 1968 julkaistulla levyllään osoittanut ettei mistään
musiikillisista rajoista kannata edes puhua.
Spiritin sanoitukset
luovat vaikutelmaa joka on ominaista tieteis- ja dystopiakirjallisuudelle sekä
uskonnollisille kulteille. Vihjaukset ovat niin subliimeja että niiden
yhdistyessä musiikin suvereeniin estottomuuteen kuulija saattaa aika ajoin
kysellä itseltään, mihin ihmeeseen häntä ollaan vetämässä mukaan? Ja sehän on
rockmusiikin tarkoitus.
18 Cream
Englantilaisia pidetään
hieman harmaana kansana. Englantilainen klassinen musiikki on monen mielestä
eräänlainen ranskalaisen musiikin “maalaisversio”. 1962 alkaneen Lontoon
bluesinnostuksen jälkeisilmiönä syntynyt Cream kaivoi tuosta arkipäiväisyydestä
esiin sen pinnanalaiset, voimakkaammat juonteet.
Cream oli Jack Brucen yhtye. Ehkä Bruce skottina osasi katsella englantilaisten menoa sopivan
ulkopuolisena (vaikkei monta sanoitusta kirjoittanutkaan). Brucen sellomaisesti
soiva bassokitara dominoi yhtyeen raskassoutuista sointikuvaa luoden yhtymäkohtia
saksalaiseen jousisatsiin. Klassinen sellisti hän olikin, ja sen ohella
jazz-kontrabasisti. Creamin musiikki on seisahtuneen englantilaisen
sunnuntai-iltapäivän musiikkia.
Rumpali Ginger Baker
pyrkii afrikkalaisella tyylillään sulkemaan tuon sunnuntai-iltapäivän
molemmista päistään luoden osin klaustrofobisen vaikutelman joka entisestään
korostaa pinnan alla möyryävien tektonisten massojen voimaa. Tektoninen voima
kuvastuu laulumelodioiden ekspressiivisessä maanisuudessa ja sanoitusten ehken
inflatorisessa kuvatulvassa. Eric Claptonin kitaran tarkoitus on korostaa ja
lisätä asetelman jännitteisyyttä.
Jos Beatrix Potterin
tarinoille haetaan rockversiota niin ei tarvitse kauan etsiä, Creamia ei voi
siinä lajissa päihittää kukaan. Olisikin hauska nähdä Beatrix Potter
-musiikkiteatteriesitys Creamin musiikilla, se olisi suorastaan
tarpeellista.
17 Public Image Limited
Post punk on siitä hyvä määre
ettei sen jälkiviisaus ole peitettyä. Tuskin monikaan tyylilajin yhtyeistä on
omasta mielestään soittanut jälkipunkkia. Public Image Ltd., jonka imagoon
kuuluu esitellä itsensä korporaationa, oli omasta mielestään anti-rockia eli
rockmusiikkia vastaan taistelevaa rockmusiikkia.
Alkuperäisen punkin, sen
joka kuoli eli tapettiin Lontoossa vuonna 1977, eetokseen kuului itsensä
keksiminen ja mitäpä muuta itsestään yleensä löytää kuin itsensä. Haluttiin
tehdä tilaa omaperäisyydelle sanan vaativimmassa merkityksessä, sille että
ihminen ilmaisee itseään.
PiL keksi itsensä
Pohjois-Lontoon John-porukassa. Sex Pistolsissa laulanut John Lydon ja
kaverinsa John Wardle perustivat bändin, ja voisin kuvitella heidän kaivanneen
John Ritchie’ä jolla oli tuolloin muuta tekemistä. Visionäärinen
kitarataiteilija ja säveltäjä Keith Levene liittyi ryhmään ja rumpalit
vaihtelivat.
PiLin musiikki on
keskipakoista, sen elementit loittonevat toisistaan silloinkin kun
vaikuttaisivat olevan sovussa keskenään. Erilaiset asiat kokoontuvat näytille
samaan kappaleeseen, mikä saattaa olla jamaikalaisen dub-musiikin vaikutusta.
Irlantilaista musiikkia, joka niin yleisesti soi taustalla brittiläisessä
rockmusiikissa, irlantilaisten poika John Lydon tarkastelee nurjalta puolelta, käännetystä
polariteetista.
Public Image Limited ei
rakenna konstruktioita joiden sisäiset viittaussuhteet kannattelisivat
musiikillista ilmaisua, vaan paremminkin mielentilojen vaellusta olinpaikasta
toiseen.
16 The Velvet
Underground
OIkeastaan se on rentoa
jenkkirokkia. Mutta koska sitä tekevät rikoskirjallisuudesta aiheensa repivä
Lou Reed, fluxus-aktiivit John Cale ja Sterling Morrison sekä understatementin
riisutumman muodon kuningatar Moe Tucker, se on vähäsen jotain muutakin.
Andy Warhol keksi
käyttää harjoitustilan tarjoamisesta bändille nimeä “sponsorointi”.
Todennäköisesti hän oman taidekäsityksensä valtuutuksella piti itseään ja
muutamaa palkollistaan jonkinlaisena suuryrityksenä, mitä hän logojensa
näkyvyyden puolesta tietysti olikin.
VU:n ensimmäinen LP on
sanontansa monimuotoisuuden puolesta esimerkillisen rikas. Kappaleet edustavat
rock’n’rollia, bluesia, iskelmää, tuolloin Amerikassa hyvin suosittua
folk-poppia, keskiaikaisen truveerilaulun ja virsien piirteitä, melodraamaa,
manauksia ja tarkemmin määrittelemätöntä tyyliä jota voisi sanoa
avant-gardeksi. Kuin pisteeksi i:n päälle on yhden kappaleen intro - mukamas
omien ideoiden puutteessa - kopsittu Rollareilta. Suurinta osaa kappaleista
koskee ilmaisun ja sovittamisen viimeisen päälle rehvakkuus mm.
pidätysten ja muunnesävelien runsaan käytön muodossa. Yleisvaikutelma on
jymisevä ja jymisevyyttään huumaava.
Seuraavalla levyllään
yhtye astui syvemmälle penkkaan ja sitä seuraavalla levyllä oikaisi kurssiaan
riisuen ilmaisustaan lähes kaiken jota saattoi aiemmin pitää heille kaikkein
ominaisimpana.
Olemuksellaan Velvet
Unerground ironisoi viihdettä ja muotiteollisuutta. Saksalaisen mallin Nicon
yhyttäminen laulamaan muutama kappale on jotain hykerryttävää. Yhtyeen soinnin
uudentyyppinen rosoisuus avaa uudenlaisia musiikillisia parametrejä ja
erittäinkin kysymyksen, ovatko soinnin osatekijät kuulijan havaitsemisen vai
musiikin materiaalin ominaisuuksia.
Ilmaisun runsaus
moninaisine interferenssi-ilmiöineen esiintyy Velvet Undergoundissa samaan
aikaan äärimmilleen pidättyväisen minimaalisuuden kanssa. Musiikki kumpuaa
alkutekijöistään sekä äänen että esillepanon viitekehyksessä.
15 King Crimson
Joidenkin King Crimsonin
levyjen kannessa lukee että äänite on tarkoitettu ainoastaan koulutukselliseen
käyttöön. Tällä yhtye viittaa itseensä eli musiikin olemassaoloa perustellaan
bändissä soittavien muusikoiden kouluttautumistarpeella. Kitaristi Robert
Frippin mukaan musiikillisella kouluttautumisella on elämänhallinnallisia
päämääriä.
Ehkä myös King Crimsonin
musiikin kuunteleminen sitten parantaa elämänhallintaa. Musiikissa vallitsee
lineaarisuus ja lyyrisyys hieman samaan tapaan kuin joidenkin third stream - ja
cool jazz -esiintyjien kohdalla. Kouluttautuva orkesteri etsii alituiseen
jotain uutta mihin kouluttautua, mikä korostuu musiikin syklisyyden
kyseenalaistamisena silloinkin kun on kyse säkeistömäisyydestä.
Englanti on sotavaltio
jolla on historiansa kulussa ollut etuoikeus sotia lukuisia naapureitaan
vastaan, joskus kaikkia samaan aikaan. Ranskalaiset, walesilaiset,
irlantilaiset ja skotlantilaiset edelleenkin kilpailevat kuka inhoaa Englantia
kaikkein aidoimmin ja eniten. Norjalaisten ja tanskalaisten sotilaalliset
vierailut lisäävät rikkansa rokkaan. Osa Englannin hallitsijoista on ollut
hallitsemisessaan sangen verisiä, kuten Robin Hoodin tarinoiden innoittaja John
joka käydäkseen pitkittynyttä sotaa Ranskassa verotti oman kansansa
nälkäkuoleman partaalle saaden lopulta verojen keräämisestä vastanneet paronit
kimppuunsa, mistä seurasi pitkittynyt sisällissota. Verenpunaisesta kuninkaasta
puhuminen on heillä siis aitoa kansanperinnettä ja vähemmän mytologiaa tai
eksotiikkaa.
Vuoden 1973 kokoonpano
lähestyi improvisaatioissaan vuoron perään Musorgskin sävelmaailmaa ja
hevimetallia. Kaikessa atlanttisessa surreaalisuudessaan King Crimsonin
musiikin lähimmät esteettiset esikuvat saattaisivat löytyä Venäjältä.
14 The Jesus & Mary
Chain
Jesus & Mary Chainin
äänimaailma kierii pitkin seiniä, myös ulkotiloissa. Bändi lienee viimeisin
rockyhtye jolla on ollut jotain uutta sanottavaa ja kenties myös jää
viimeiseksi.
Vuonna 1985 olot olivat
tukalat eikä siinä nyt hirveästi osattu odottaa mitään parannusta. Skottilainen
Jesus & Mary Chain kuitenkin paiskasi levyn jota saattoi ihmetellä viisi
vuotta suuremmitta kummemmitta.
Jos jossain on
optimaalinen vahvistimen testaaja, se on William Reid.
13 Van der Graaf
Generator
Tästä eteenpäin bändit
alkavat olla niin hyviä ettei minulle jää paljon sanottavaa ja esittelyt
muuttuvat puiseviksi. Aletaan siirtyä fanittamisen puolelle.
Hugh Banton on
erinomainen urkuri joka ei tingi soundista missään olosuhteissa, hän ei
todellakaan ole sitä koulukuntaa joka tavoittelee aika ajoin jonkinlaista
“efektiä” vaan muusikko joka soittaa musiikkia.
Guy Evans soittaa
rumpuja kuten soittaa mutta kaipa minäkin soittaisin niin kuin hän jos
sanottaisiin vaan että tuossa on biisi, soita.
Peter Hammillin äänen
notkeudelle voi antaa arvoa.
12 Joy Division
Unknown Pleasures on
edelleen jonkinlainen mysteeri. Että miten se oikein saatiin aikaan. Tuottaja
Martin Hannett oli mukana AMS-merkkisen digitaalisen kaikulaitteen
kehitystyössä ja sitä vehjettä saadaan levyllä kuulla aika ja paljon.
Se on tavallaan
runomusiikkia jossain aivan uudentyyppisessä muodossa tai uudelleen keksityssä
muodossa. Homofonisuuden ja polyfonisuuden käsitteet menettävät merkityksensä
ja pitäisikin luoda uusia käsitteitä. En oikein tiedä onko sellaisia.
En tiedä onko se jollain
lailla suur-manchesterilaista musiikkia ja jos niin miten. Olisin taipuvainen
uskomaan että ehkä ei.
11 Elvis Presley
Skottilainen etunimi
Elvis on sen verran harvinainen että alkuun moni ajatteli Elvis Presleyn olevan
bändi. Elvis, Scotty Moore, Bill Black ja DJ Fontana tosin esiintyivät myös
tilapäisesti nimellä Blue Moon Boys.
Rock and roll
jonkinlaista erillistä musiikkityyliä merkitsevänä terminä vakiintui käyttöön
vuonna 1956, sitä ennen Elviksen levytykset olivat “blueslevyjä joita ostaa
country-yleisö”.
Elviksen henkilö on
julkisuudessa jotenkin toivottoman rasittunut jotta hänestä voisi muodostaa
eheää mielikuvaa. BB King sanoi että ulkonäöllään ja esiintymisellään Elvis
olisi saavuttanut menestystä vaikkei olisi osannut laulaakaan. Laulajana hän on
tavattoman vivahteikas, jotenkin loitolla sekä Sinatran salavihkaa lauluksi
yltyvästä puheesta että vanhan liiton croonereiden ylväästä huolitelluudesta.
Hänen olemuksensa oli spontaani sekä performatiivisesti että sisällöllisesti ja
yleisö vaistosi tämän.
Elvis oli mökkihöperö
joka jossain määrin kärsi managerinsa, laittoman maahanmuuttajan Tom Parkerin
linjauksista. Elvis ja koko bändi inhosi 60-luvun levyjään ehkä liikaakin;
asiat kärjistyivät koska pääasialliseksi myyntiartikkeliksi olivat vaihtuneet
Elvis-elokuvat joita tähti itse kutsui halveksivasti
“matkailumainoksiksi”.
Elviksellä oli musta vyö
karatessa ja hänellä oli poliisin valtuudet, ja hänen poliittiset mielipiteensä
olivat oikeistolaisia. Saattaa olla tästä johtuvaa että hänen henkilökuvaansa
on niin kiihkeästi haluttu mustata.
Elviksen kuolemaan
liittyy monia kieltämättä hyvin hämäräperäisiä seikkoja, joita suomalainen
toimittaja Hannu Nyberg valottaa ansiokkaassa kirjassaan. Elviksellä jos kellä
olisi saattanut olla motiivi lavastaa kuolemansa ja lähteä vähän
jaloittelemaan.
Blue Moon Boys, tai
Elvis Presley, sehän on bändi, oli sekalainen seurakunta. Bändin levyt tehtiin
vahvasti “soundi edellä” eikä niinkään johonkin idiomiin sopiviksi. Eivät ne
olisi sopineetkaan.
Vanhojen Elvis-levyjen
remasterointi oli tökätä alkuunsa koska suurin osa niistä on äänitetty
harvinaiseksi käyneellä 3-raitanauhurilla. Soivaa peliä ei tahtonut 90-luvulla,
kun asia otettiin hoitaakseen, löytyä oikein mistään. On jotenkin liikuttavaa
että REMin basisti MIke MIlls lensi Atlantasta New Yorkiin pelkästään
vilkaistakaseen miltä ääninauhat näyttivät. Ja lähti sitten takaisin.
Noita kolmikanavaisia
amerikkalaisia äänitteitä on muuten julkaistu kolmikanavaisina SACD-levyinä nyt
tällä vuosituhannella eli periaatteessa miksaamattomina. Elvistä ei niiden
joukossa ole toistaiseksi ollut.
10 The Yardbirds
Yhtäkkiä 60-luvun
puolivälissä Lontoo alkoi svengata. Muodikkuuden tyyssijaksi se ei ollut mikään
todennäköisin ehdokas. Lontoo oli raskas, ruskea ja kostea. Mutta
englantilaisten rockryhmien menestys maailmalla toi Lontooseen uuden
supertähtien yläluokan, ja Lontoon yökerhot, diskoteekit ja klubit, joissa nämä
työväen aateliset suvaitsivat näyttäytyä, muuttuivat maailman seuratuimmiksi.
Pop oli jotain mikä äärimmilleen tehosti sosiaalista kiertoa.
Harold Wilsonin halitus
otti touhusta ilon irti ja surffasi aikansa menestyspoppareiden lainavalossa,
kunnes lopulta joutui devalvoimaan vuonna 1967.
Modit olivat alun alkaen
lontoolaisia taideopiskelijoita jotka tavoittelivat täydellistä tyylikkyyttä
modernistisessa estetiikassa. Vaatetukseen he ottivat mallia pääasiassa
amerikkalaisilta ja italialaisilta, katselivat ranskalaisia uuden aallon
elokuvia ja kuuntelivat modernia jazzia, mod jazzia joka on suunnilleen sama
kuin post-bop. Trad jazz taasen oli suunnilleen sama kuin dixie, vanhojen
jarrujen musa (johon nuorista kapinallisimmat ottivat osaa).
Mod on alakulttuuri
johon liittyy salamyhkäisyys, “yhteiskunta yhteiskunnan sisäpuolella”.
Epidemian tavoin vuodesta 1964 alkaen levinneen englantilaisen rockin soittajat
pukeutuivat modien tyyliin ja jotain modien kätketystä alakulttuurista tarttui
hetkeksi yhteiskunnan valtavirtaan. Se merkitsee mielenhäiriöön joutumista ja
silloin svengasi; tämä kaikki yhdessä hallituksen löysän politiikan kanssa
synnytti huuman joka kesti aikansa.
30 vuotta myöhemmin Tony
Blair pyöritti jotain samaa Cool Britannia -projektillaan, jonka siivittämää
90-luvun britpopia Oasiksen ja Blurin välisine teatraalisine sanaharkkoineen
Kevin Shields My Bloody Valentine -yhtyeestä on väittänyt Downing Streetiltä
masinoiduksi kampanjaksi. Olisikin mielenkiintoista selvittää, missä määrin
Svengaava Lontoo oli hallituksen projekti; sehän pölähti esiin jostain ja
katosi jonnekin ihan yhtä nopeasti. Jos kuuntelee vuoden 1972 brittilistan
suosikkikappaleita niin eihän sitä tunnista samalla taivaankappaleella
sijaitsevaksi maaksi kuin se vain kuusi vuotta aikaisemmin oli ollut.
Vuosikymmenluvun voi
katsoa huipentuvan seitsemäntenä vuotenaan joka on 1966. Samalla tuo vuosi
merkitsee rockmusiikin huipennusta ja tarinahan on kiehtova: Amerikan Etelässä
syntynyt muotivillitys oli unohdettu mutta se oli onnistunut muuntautumaan,
kunnon viruksen tavoin, liverpoolilaiseksi paikalliskulttuuriksi Atlantin
toisella puolella. Lontoo ei välittänyt rockista pätkääkään mutta joutui
antautumaan ja siinä antautuivat myös modit jotka lisäsivät kuuntelulistalleen
englantilaista rokkia. Lontoo ei olisi kuitenkaan antautunut laajemmassa
mielessä elleivät britit olisi pystyneet myymään amerikkalaisille takaisin
näiden omaa tavaraa, rock’n’rollia. Se oli olennainen nalli joka laukaisi koko
ketjureaktion.
Rock siis muutti
Englantiin ja svengaava Lontoo oli kyseisen taidemuodon, joka oikeammin on
kulttuurissa ilmenevä futuristinen häiriö, huipennus. Vuoden 1966 jälkeen
rockiin ilmestyi jazzia 30-luvun alusta saakka vaivannut purismi. Ja purismi
merkitsee snobismia, ja snobismi merkitsee diivailua joka esiintyy kummallisina
puheina. Rockiin alkoi pesiytyä standardeja jotka ovat sen futuristiselle
luonteelle tyystin vieras ilmiö.
Yardbirds oli svengaavan
Lontoon aineellistuma joka huipensi itsensä yhdessä svengaavan Lontoon kanssa
ja samaan aikaan. On tuskin sattumaa että italialainen Antonioni,
elokuvantekijöistä coolein, kuvasi kulttielokuvaansa Blow Up kaikista maailman
bändeistä juuri Yardbirdsiä. Basisti Paul Samwell-Smithin bluesprojektista
alkaneessa bändissä halusivat soittaa kaikki ja siitä kehkeytyikin
tähtikitaristien kasvatuslaitos.
Jeff Beckin
hämmästyttävä soittotaito ansaitsee erityishuomion koska hän pystyy soittaamaan
epävireessä olevaa kitaraa niin että se kuulostaa vireiseltä. Useimpien
kohdallahan se on toisin päin! Beckin rytmiselle monipuolisuudelle ei helpolla
löydy haastajia. Yardbirdsin tinkimätön konstailemattomuus hyvin monipuolisen
kappalemateriaalin kanssa kuvastaa mielentilaa ja lämpötilaa joka on aidosti
cool.
9 The Rolling Stones
Rollareilla oli monta
hyvin hauskaa sinkkua 60-luvulla. Andrew Oldhamin tuotantotyyli oli omintakeinen
ja esimerkiksi Satisfactionilla on tilavaikutelma jota kutsuisin
fraktaaliseksi, siinä vaikuttaisi olevan soiva tila jonka ulottuvuuksien
lukumäärä on murtoluku. Se on jotain kahden ja kolmen väliltä.
Stonesin todellinen
tuottaja oli kuitenkin Keith Richards. Jos hän ei olisi ottanut vetovuoroa joka
ainoassa tilanteessa niin ei siitä olisi mitään koskaan tullut. Brian Jones
olisi alkuaikoina voinut tehdä sen mutta hän muuttui liian juopoksi ja
narkkariksi; Mick Jagger olisi ehkä voinut tehdä sen mutta hän oli liian
solisti.
Rollareiden musiikki
tulee Keith Richardsin kitaran sisältä mutta se tulee myös Charlie Wattsin
rumpujen sisältä. Charlielta tivattiin joskus, kuinka hän oikein soittaa
rumpuja, ja vastaus oli että hän soittaa “Keithin ja itsensä takia”. Tämä
kuitenkin koskee vain rokkisoittoa koska jazzia mies pystyy soittamaan
muistakin syistä.
Rolling Stonesin tapa
sovittaa kappaleensa on kaiken klassisuuden äärimmäinen vastakohta.
Jazzmusiikin yhteydessä käytetty hieman epäselvä kästie “interplay”,
keskenäänsoitto(?), vaikuttaa Rolling Stonesin soivaan lopputuloksee ehkä
enemmän kuin missään muualla jazzin ulkopuolella.
Keith Richards on
mestari pelaamaan asteikon toisella sävelellä. Sehän on afrikkalainen sävel
joka afroamerikkalaisesta musiikista puuttuu! Rolling Stones kuulostaakin
afrikkalaisemmalta kuin monet amerikkalaiset mustat, ja kyse on Lontoon
valkonaamoista.
8 Portishead
Beth Gibbons on siitä
harvinainen stara että hän ei osaa olla haastatteluissa. Hän on kuin joku
1800-luvun virkamies joka ei ymmärrä että jotain julkisuutta on olemassa.
Kuitenkin hän on esiintyvä muusikko.
Koko Portishead perustuu
hifistelyyn eli yhtye on esiintymislavalle nostettu tuotekehityslaboratorio.
Bändin musiikki luo lihaksi ranskalaisen uuden aallon tieteiselokuvan
maailman.
Tämä Cowboys tässä on
yksi kaikkein parhaista singlen b-puolista missään koskaan.
7 The Stooges
Iggy Pop on antanut
ymmärtää, että The Stooges perustui hänen ajatuksilleen jotka hän oli
varastanut jazzbasisti Charlie Mingusilta. Jos nyt vähän lavennetaan niin John
Coltrane, Jimi Hendrix, Velvet Undergound ja Doors olivat innoittajia
Stoogesille.
Täydellinen
peräänantamattomuus ja ehdoton sitoutuminen metelöintiin ovat Stoogesin
rakennusaineita. Itsepintaisuudesta yhtye rakensi ilmaisun jossa tyylikeinoihin
ja rakennustapaan liittyviä tekiöitä on vaikea erottaa toisistaan. Yhtye pyrki
rokkaamaan rajusti ja onnistui pyrkimyksessään.
Stooges on monoliitti
jota jaksaa ihastella pitempäänkin. Rhino julkaisi Funhouse-LP:n sessiot
kokonaisuudessaan ja sen läjän kuuntelemiseen kuluu kokonainen päivä. Aika
kuluu merkillisen rattoisasti niitä puolivalmiita raakileita kuulostellessa
koska Stooges ei varsinaisesti rakentele mitään: kappaleet ovat jo valmiiksi
olemassa vaikka niitä ei oikeasti ole olemassa. Puolivillaiset kohelluksetkin
ovat taiteellisesti korkeatasoisia.
6 Saint Etienne
1990-luku oli
malliesimerkki siitä mitä tapahtui jälkikäteen ja mitä jälkikäteen todettiin
tapahtuneen. Digitaalisten tallennuslaitteiden yleistyminen johti siihen, että
kuuluisien henkilöiden kasvoja kuluttavan kaikkialla läsnä olevan kuvasilpun
joukosta ei voinut erottaa onko kyseessä uutinen, pari viikkoa sitten
tapahtunut asia vai vuoden vanhaa kuvitusta.
Sana retro tuli muotiin
juuri kun se oli menettänyt lopunkin merkityksensä. Kysymys, oliko jokin vanhan
jäljittelyä vai ei, tai oliko se mennyt pois muodista vuosi tai viisi vuotta
sitten vaiko vasta tulossa muotiin, menetti mielekkyytensä.
Vuosikymmen käynnistyi
hämmentävän moninaisuuden vallitessa. Hittilistat vilisivät
pohjoisafrikkalaista perinnemusiikkia, chansonia, acid/housea, indierockin ja
elektronisen tanssimusiikin sekoitusta josta käytettiin nimeä madchester,
Yhdysvaltain luoteiskolkasta ponnistavaa merkillistä hippien punkheviä nimeltä
grunge, shoegaze-surinamusaa.
Ja Madonna Ciccone teki
vuotuisen comebakcinsa keksimällä seksin kolmannen kerran uudelleen. Myöhemmin
näitä on tullut lisää tasaisin väliajoin. Meillä Suomessa kuunneltiin Ramonesia
sikäli kuin oltiin omaperäisiä ja rääkkyläläistä Värttinää sikäli kuin oltiin
vähemmän omaperäisiä.
Vuosikymmenen musiikin
nimittäviksi teemoiksi muodostuivat kopiointi, tyylillinen jäljittely ja
hämääminen.
Eräs hyvin
mielenkiintoinen piirre rockmusiikissa on joidenkuiden kyky suhtautua
pastoraalisesti kaupunkimiljööseen. Kinks valotti lontoolaista pastoraalia
päiväs- ja Damned yöaikaan, ja pariisilaiselta jalkapalloseuralta nimensä
ottanut Saint Etienne otti esteettiseksi ohjlelmakseen Lontoon ilmaisemisen
sellaisenaan.
Saint Etiennen
laulutaiteessa, joka aika ajoin muistuttaa teatraalisuudessaan enemmän
kuunnelmaa kuin musikaalia, Lontoo on terraario jossa ajan eri kerrostumat,
henkilökohtainen ja kollektiivinen, paikallinen ja yleinen, omaelämäkerrallinen
ja yleishistoriallinen näyttäytyvät kirjavana mosaiikkina.
5 The Kinks
Kinks on popmusiikkia ja
popmusiikki on hyvää. Siinä ajatusleikissä, jossa Beatlesia ei olisi koskaan
ollutkaan tai se olisi jäänyt täysin paikalliseksi suuruudeksi,
maailmanhistoria olisi erilainen, mutta luulenpa että Daviesin poikien
kinky-musiikki olisi silti lyönyt läpi. Joku väsähtänyt hipsteri pääsisi
tokaisemaan “nykyään kaikki on Kinksin ja Black Sabbathin sekoitusta”.
Ray Davies rakentaa
laulunsa enemmänkin varieteemusiikin ja kuplettilaulujen kuin iskelmämusiikin
pohjalle. Alkuun Kinks oli kuitenkin Rolling Stonesin tapaan joukko
bluesklubeilla jammailevia soittajia jotka ns. Britti-invaasion nosteessa
tiivistyivät erilaisiksi bändeiksi ja saivat valtavasti julkisuutta.
Daviesin laulujen elämnmakuisuus,
aiheiden monipuolisuus ja vivahteikkuus kertovat yhteiskunnan ymmärtämisestä.
Kinksin laulut ovat urbanistisia pastoraalisella tavalla, juurtuneet
sosiaalisten ja psykologisten tapahtumien moninaiseen kudelmaan.
4 The Damned
Damned on ns.
reunion-bändi, mikä tarkoittaa että bändillä on taipumuksena hajota. Muiden
muassa Lemmy Kilmister, hetken aikaa Damnedin basisti, kuvaa nätä
hajoamiskiireitä hyvin hauskasti omaelämäkerrassaan.
Damned kokoaa
musiikkinsa valtavan monipuolisista aineksista. Captain Sensible sanoi
säveltäneensä suurimman osan Machine Gun Etiquettesta ja Black Albumista
kuuntelemalla televisiomainoksia takaperin ja inspiroitumalla sitten siitä.
Ihan hyvä, jatkakaa.
Moni toivoo Rat
Scabiesia bändiin takaisin näillä näkymin syyskuussa jatkuville keikoille -
saataisiin Reunion.
Rat, Captain, Vanian ja
Gray ovat kaikki huumorimiehiä. Hauskuus ei heille ole vaikea laji.
3 Pink Floyd
Kirjoitin muutamia
vuosia sitten Uuden Suomen Vapaavuoron blogiin kirjoituksen “Miehenmentävä
aukko” aiheesta Pink Floyd. Ei minulle ole paljon jäänyt lisää
sanottavaa.
Minulle on kolme
sellaista rockbändiä joita kuunnellessa ajattelen vaistomaisesti “tämä nyt on
sitten sitä jotain” niin että tässä sitä nyt sitten on.
2 The Who
Whon musiikin voi
kuvitella olevan intensiivinen ääniryöppy jossa kuitenkin tarkemmin kuunneltuna
on hienostunut rakenne. Kuin taidemaalari William Turnerin parahaat työt.
Townshend on sekä
säveltäjänä että kitaristina laaja-alainen eli hyödyntää tyylikeinoja hyvin
monista kerrostumista. Ennen Whota hän ja Entwistle soittivat trad jazz
-bändissä, sitten siellä on tätä bluesia ja hillbillyä usein hyvin
tasapainoisissa suhteissa, ja kaiken päällä hyvin moderneja kikkoja. Kaikkea
arkaaisen ja futuristisen väliltä. Whon levyt aina Quadropheniaan saakka
edustavat jok’ikinen paitsi erilaista musiikillista tyyliä tai tyylikirjoa,
myös erilaista musiikkiajattelua, musiikkifilosofiaa ja estetiikkaa. Singlelevy
Dogs sisältää yhdessä biisissä enemmän aineksia ja ajatuksia kuin moni hyväkin
(jonkun muun tekemä) LP-levy.
Entwistle ja Moon nyt
ovat mitä ovat. Daltreyn kyky saada korkealta menevä karjuminen kuulostamaan
kuin hän laulaisi keskirekisterissä entisestään lisää musiikin voimaa.
1 The Beatles
Beatlesista
kirjoittaminen on mennyt sellaiseksi kuin filatelistit keskustelisivat aiheesta
onko postimerkkeily kiinnostavaa. Tuo saattaa olla oire jonkinlaisesta uudesta
uskonnosta jonka profeettoja Beatles on. Tuon uskonnon keskuksessa on ystävyys
ja itselleen ja unelmilleen uskollisuus.
Tuossa uskonnossa
halutaan väittää että Beatlesin keskinäinen ystävyys oli esimerkillistä ja että
he pääsivät pitkälle olemalla itselleen uskollisia. Kaikesta päättäen asia ei
aina ihan noin ollut ainakaan tuon ystävyyden osalta vaan siellä oli kahden
kerroksen väkeä, Lennon & McCartney ja heidän palvelijansa jos vähän
rumasti sanotaan. Sgt. Pepperiä tehdessä Harrison käytti Intia-optiotaan
hyväksi viettämällä aikaa pääasiassa muualla kuin äänitysstudiossa, harjoittelemassa
intialaisten soittajien kanssa. Äänityssessiot päättyivät yleensä siihen että
Ringolla loppui veto ja hän lähti kotiin. Toisaalta hän sanoo Sgt. Pepperin
sessioissa lähinnä pelanneensa shakkia roudareiden kanssa.
Eikä ne Johnin ja
Paulinkaan välit olleet mitään erinomaisia vuodesta 1965 lähtien; äänittäjä,
legendaarinen Norman Smith erosi Beatles-projektista ja teki tilaa
legendaariselle Geoff Emerickille kyllästyttyään Rubber Soulin sessioissa
Johnin ja Paulin keskinäiseen kyräilyyn.
Joten se siitä
uskonnosta. Jos ajattelee sitä versiota Beatlesin tarinasta jonka Hunter Davies
kertoi jo 60-luvulla, niin ei siinä tuollaista hagiografiaa ole. Voisi ajatella
näiden pyhimyskertomusten, joita tänä päivänä kerrotaan, olevan vastareaktiota
Philip Normanin yksipuolisuudelle ja Albert Goldmanin skandaalirevittelyille
80-luvulla. Voi olla tai sitten ei.
Olen kirjoittanut Uuden
Suomen blogiin Beatles-reseptiosta pitkähkön kirjoituksen vajaa viikko sitten,
selostan siinä aihepiiriä tarkemmin (en tosin tätä nimenomaista
uskontoa).
Pete Bestin erottamisen
syytä ei tiedä hän itse - tai ainakin hän väittää ettei tiedä - eikä kukaan
sitä paljasta. Minunkin mielestäni Ringo oli parempi rumpali mutta olipa
tuollainen näkemys kuinka musikaalinen tai ammattimainen hyvänsä, se on silti
jälkiviisas ja jälkiviisauttaan epäpätevä, jos haetaan erottamisen syytä. Ja
syyhän voi olla aivan mikä tahansa.
Villejä huhuja ja
salaliittoteorioita on pilvin pimein, joku voisi ottaa hommikseen luokitella
niitä. Suomalaisen Erkki Ertaman puheet Petri Kuljuntaustan väitöskirjassa
On/Off edustanevat rikkiviisaan dementiaa mutta kaipa ne voivat teoriassa pitää
paikkansa nekin.
Beatles herättää
intohimoja puolesta ja vastaan arvatenkin siksi että se niin nopeasti niin
täydellisesti hyväksyttiin “joka kodin asiaksi”. Meillä ei kyllä vanhemmat
välittäneet Beatlesista tuon taivaallista, sain innostua aiheesta ihan
keskenäni.
-
Kuukauden haaste oli
erittäin raskas. Ainakin toinen mokoma bändejä jäi “bubbling under” -osastolle,
onhan siellä joku Wigwam, Sex Pistols, Smiths, Ventures, Sleepy Sleepers,
Discharge ja monta muuta.
Vapun viettoon.
No comments:
Post a Comment