Kohdallani harvinainen Zeppelin-päivä. Edellinen oli viisi vuotta sitten ja johti naapurin soittamaan minulle poliisit. Katsotaan miten nyt käy ja poliiseja odotellessa kirjoitan hieman.
Kuuntelin kaikki Led Zeppelin -albumit käänteisessä järjestyksessä eli In Through the Out Doorista alkaen. Olen sitä ikäluokkaa joka pikkupoikana kuuli isojen poikien sanovan “Led Zeppelin ja Wigwam ovat hyvää rockmusiikkia”, ja vuosi on tällöin 1975. Tein työtä käskettyä ja kävin Jyväskylän kaupunginkirjaston musiikkiosastolla, joka tuolloin sijaitsi Cygnaeuksenkadun yläpäässä lähellä kirjaston lastenosastoa joka nykyisin on Kotiteollisuusmuseo, kuuntelemassa Physical Graffitin. En ymmärtänyt siitä mitään.
Mutta tartuin härkää sarvista ja pyysin 8-vuotissyntymäpäivälahjakseni marraskuussa 1976 “jotain Led Zeppeliniä”. Sain Presencen joka siiloin oli uusin levy. Osasin tykätä ensi alkuun ainoastaan pitkällä orientaalisella introlla varustetusta Nobody’s Fault But Mine’ista. Siihen ne Zeppelinit sitten jäivät aika pitkäksi aikaa kunnes lukiossa innostuin Kolmoslevystä.
Lyhenteellä AOR ymmärretään nykyisin tarkoitettavan “adult-oriented rock” eli aikuisille suunnattua rockmusiikkia joka on 70-luvun alkupuolelta lähtien luonut oman tyylillisen elekielensä, mutta alun alkaen se oli Album Oriented Rock, pitkäsoittolevyihin keskittyvä rock.
Vinyylilevyjen myynnissä LP:t ja stereofonia peittosivat singlet ja monon hyvin samanaikaisesti vuonna 1968. Meillä Suomessa LP:n hivuttaminen sinkkujen ohi siirtyi vähän myöhemmäksi sotkeutuen c-kasettivallankumoukseen. FM-radioasemat sisällyttivät lähetyksiinsä pitkiä siivuja stereofonista rokkia, kokonaisia albumejakin, mikä merkitsi olennaista muutosta radion merkitykselle ihmisten arjessa. Rock oli syrjäyttänyt jazzin keski-ikäistyvän nuorison musiikkina ja oli itse asiassa jossain määrin syrjäyttämässä iskelmiäkin. Kasvoi sukupolvi jolle vinyylialbumin mittaisiin musiikkikokonaisuuksiin keskittyminen tuli kunnia-asiaksi.
Vanhan liiton rokkareiden albumit olivat taiteellisesti täysipainoisia sikäli kuin olivat, mutta pääpaino oli ehdottomasti singlelevyissä.
Led Zeppelin oli albumeihin keskittyvän rockin ensimmäisiä täysverisiä edustajia. Bändin nimen keksi Keith Moon, tosin aluksi se oli Lead Zeppelin, lyijyilmalaiva. Jimmy Page kuitenkin katsoi että amerikkalaiset kirjoittasivat nimen alkuosan kumminkin kroonisesti väärin ja jätti siitä a-kirjaimen pois; syntyi Valodiodi-ilmalaiva, josta saksalainen kreivillinen Zeppelinin suku ei ole ollut kovin innoissaan.
Vaan minkäs teet jos zeppelin merkitsee ilmalaivaa yhtä paljon kuin amerikkalaisille hoover on pölynimuri ja Palestiinan taistelukentillä tampella tarkoittaa kranaatinheitintä.
Keith Moonin ja John Entwistlen oli aluksi määrä tulla soittamaan Jimmy Pagen kasaamaan Yardbirdsin jatko-osaan. He olivat kyllästyneet Pete Townshendiin ajanjaksona jonka voi jälkikäteen tuomita The Whon parhaimmaksi! Ei niilläkään pojilla aina ihan säteillyt. Mutta Who meni ja teki Tommyn mikä sinetöi yhtyeen jatkosuunnitelmat stadionien täyttäjänä; Jimmy Page otti basistiksi vanhan studiomuusikkokaverinsa John Paul Jonesin ja laulajan ja rumpalin hän sai pakettiratkaisuna Keski-Englannin läntiseltä teollisuusalueelta kotoisin olevasta Band Of Joysta: pommittajatyylin rumpali John Bonhamin ja korkeaäänisen bluesvokalisti Robert Plantin.
Pommittajia vuoden 1968 Englannissa oli muitakin, esim. Hendrixille tyrkyllä ollut ja myöhemmin Zappan bändissä soittanut Aynsley Dunbar. Olisikin hauska tietää oliko Zappa halunnut Dunbarin bändiinsä vuonna 1970 ihastuttuaan ensin Zeppeliniin! Zappa harrasti sellaista, hiukan myöhemmin hänen soittajavalintoihinsa vaikutti mm. Mahavishnu Orchestraa kohtaan tuntemansa ihailu.
Bonhamin tykitys ratkaisi kertaheitolla bändin tuotantotyylin studiossa samoin kuin keikkasoundin ja kaikki muutkin kysymykset. Sen verran jazzmiehiä Bonham oli että rummut sai äänittää tasan kahdella mikrofonilla ja se siitä.
Robert Plant oli herättänyt laajempaa huomiota paikallisesti elokuussa 1967, jolloin hän oli birminghamilaisessa tuomioistuimessa syytteessä liikenteen vaarantamisesta. Muutama fani järjesti mielenosoituksen oikeustalon edustalla “Robert Plant Must Go Free” -kyltteineen, mikä päätyi tietysti paikallisiin lehtiin. Yleisön mielikuvissa tämä yhdistyi muitta mutkitta huumeisiin, ei vähiten siksi että joku siellä kantoi myös “Legalise Pot” -kylttiä, ja oli vain puolitoista kuukautta siitä kun Mick Jagger ja Keith Richards olivat vierailleet tyrmässä huumejutun seurauksena. Plant vapautettiin oikeudessa liikennerikkomussyytteestä mutta sai niskaansa elinkautisen huumerokkarina!
Koko bändin mainetta on kieltämättä varjostanut ja kasvattanut lainsuojattoman, henkipaton, imago, johon Plantin osaksi varhaisessa iässä koitunut mielikuvien tuomio sointuu vähän liiankin hyvin. Jimmy Pagen kiinnostus esoteriaan ja pakanauskontoihin saa kuvitusta monissa yhtyeen sanoituksissa ja välillä myös levyjen kansissa. Toisaalta mitäpä muuta voi olettaa yhtyeeltä, jonka keskeisimmät vaikuttimet pommittaja-Bonhamin ohella ovat blues ja folk?
Vaikuttiko moraalinen tuomio väärästä rikkomuksesta Led Zeppelinin estetiikkaan? Siitä ei nimittäin tuomion kohtalonomaisuus enää lisäänny: tuomio tulee ikään kuin maallisen oikeuden tuomaria korkeammalta taholta ja vailla edesottamuksia. Sitä jossain vaiheessa vain huomaa olevansa merkitty. Walking side by side with death, they hold no quarter!
Mitäpä siinä enää jää tehtäväksi kuin paistatella naisten suosiossa. Bonhamin rumpupommitus ja Plantin karheansensuelli, korkeaääninen lauluilmaisu saivat viereensä Jimmy Pagen perinnetietoisen ja tarkan, vertikaalisen eli “pystysuoran” ja siten barokkimusiikin-omaisen kitarismin sekä John Paul Jonesin äärimmäisessä asiallisuudessaan herkullisen bassonsoiton ynnä kehittyneitä säestäjän taitoja ja ekonomisessa vaihtelevuudessaan levytuottajan kykyä ilmaisevan hyvin täsmällisen kosketinsoitintyöskentelyn.
Tuloksena on perusasetelma joka on samanaikaisesti raa’an seksuaalinen ja elegantti, ei välttämättä maailman sävykkäin mutta eräs hienopiirteisimmistä. Ei ole ihme jos naiset kiinnostuvat.
- - -
In Through the Out Doorin, yhtyeen viimeiseksi jääneen albumin, krediitteihin on sisällytetty Bonhamin rumputeknikon nimi muttei kitararoudareita tai vastaavia joita Abban studiolla marras-joulukuussa 1978 on taatusti pyörinyt ihan yhtä lailla. Liekö vihjaus siihen ettei Bonzo ole itse tykittänyt kaikkia levyn kappaleita? Pitkään samalla muusikolla työskennelleet soitinteknikot yleensä ja käytännössä aina oppivat isäntänsä tyylin. Bonham oli levyn äänittämisen aikaan juoppokierteessä ja pölähti studioon milloin sattuu - kenties hän ei ihan aina ollut optimaalisessa soittovireessäkään.
Asian tekee mielenkiintoiseksi että Page hajotti Zeppelinin välittömästi Bonhamin kuoltua syksyllä 1980. Led Zeppelin oli aina oleva vain neljän henkilön yhteisö. Mutta jos rumputeknikko esiintyi Bonhamina levyllä, Bonhamia ei voi sanoa korvaamattomaksi musiikillisessa mielessä. Mitä lie tuo Bonhamin korvaamattomuus sitten ollut luonteeltaan; Pete Townshend jatkoi The Whota Keith Moonin kuoleman ja vielä John Entwistlenkin kuoleman jälkeen eli näillä alkuperäisillä Lead Zeppelin -veljeksillä ei ollut Townshendin seurueesta muunlaista ulospääsyä.
Kenties Page ei halunnut Led Zeppeliniin useampaa kuin yhden elinkautisvangin.
In Through the Out Door on sotkuisen tahmea kitaran modulaatioefekteillä ja syntetisaattoreilla pakattu teos jonka pääasiallisena säveltäjänä toimii John Paul Jones. Siinä missä Bonzo ryyppäsi, Page tykkäsi heroiinista ja kävi sen verran ohuella liuoksella että muutamaa pykälää raittiimmat Jones ja Plant prosessoivat albumin pitkälti kahdestaan. Tuottajan krediitti menee Pagelle vanhasta muistista. Kaikesta huolimatta All My Love on kaunis rakkausaiheinen poplaulu.
Presencellä Pagen kitarataituruus ja musiikillinen mielikuvitus olivat vielä voimissaan ja levyn yleisilme on rytmisestä koukeroisuudestaan huolimatta selkeä. Aikaisempien levyjen suoraviivaisuuttaan tenhoavia ja yksinkertaisen mehukkaita kappaleita ei Presence sisällä. Bonhamin rummut ovat alkaneet kuulostaa takuuvarmalta Bonham-tuotteelta sen sijaan että sovittautuisivat kunkin sävelmän emootioon paremmin. Ehkä emootiota ei ole? Ehkä Presence on eriskummallisuuttaan bisarri palanen rockmusiikin kulttuurihistoriaa.
Erikoinen surrealismi luonnehtii levyn kantta jossa esiintyy musta kierteinen pienoisveistos erilaisissa kohdalleen osuneissa tilanteissa. Aivan kuin yhtye haluaisi johdatella kuulijan kysymään myös albumin musiikillisesta sisällöstä, mitä tämä oikein on. Ja sitä kysyn minäkin.
Physical Graffiti on tupla-albumi kenties siitä tavanomaisesta syystä etteivät taiteilijat halua antaa turhan karsinnan vaikuttaa teoksen suurmuotoon. Virtaviivaisuuteen on otettu tukeva hajurako ja esim. levy(i)llä olevat selkeät folk-kappaleet ovat siinä vain kunnianosoituksena perinteelle paremminkin kuin esitelläkseen varsinaisesti mitään uutta sävelmää tms. Physical Graffiti on joukko mielikuvia musiikista joukossaan upean jylhiä ja - jälleen - kohtalonomaisia hetkiä kappaleissa Rover ja Kashmir.
California sunlight, sweet Calcutta rain, Honolulu starbright: the song remains the same! Supertähdet pyörivät kaikissa jännissä paikoissa, laulu jää kurkkuun ja pyörii paikallaan. Houses of the Holy on Led Zeppelinin kontribuutio 70-luvun jet set -hekumaan, muotiin jossa suuri yleisö pannaan ostamaan kokaiinia uutena muotihuumeena nuuskaavan pienen supertähtien piirin itseään kiillottavaa ulosantia.
Ollakseen säihkemusiikkia Houses of the Holy on maltillinen ja ennen kaikkea se on jo oikeaa musiikkia. Kappaleiden harmoniat ja värisävyt hakevat vaikutteitaan hyvin monelta suunnalta, bluesin ja folkin ohella elokuvamusiikista ja jazzista. Musiikin eteneminen on lyyristä ja vaivatonta. Pagen kitaroinnin pystysuoruus muodostaa herkullisen kontrastin rytmiryhmän aavistuksenomaiselle kenollaanololle vielä tällä levyllä eli groove on syvempi ja samalla sointikuva ilmavampi; tämä huolimatta joidenkin kappaleiden rytmisestä tiheäiskuisuudesta. Matka In Through the Out Doorin tahmaisuuteen on pitkä Houses of the Holyn eduksi.
Kathartinen elementti
Blues on läntisestä Afrikasta Louisianan puuvillapelloille muuttanut ja siellä muuttunut kätketyn symboliikan muoto. Irlantilainen kansanmusiikki ilmaisee vihreän saaren lauhkeutta pukien ilon ja surun vivahteet hienovaraista aistia tyydyttävään soinnikkuuteen. Englantilainen rock on useimmiten näiden kahden pyrkimyksen yhteenliittymä. Led Zeppelin tuo kuitenkin, huolimatta kaikesta muinaisbrittiläisyyden syleilystään, musiikin ilmaisun viitekehykseen skandinaavisen tulen ja jään, se on kathartisen, elementin. Musiikki painuu läntisen kulttuurin syntysijoille aikaan jona läntisen Euroopan kansat tekivät tuttavuutta pohjoisempaa tulleiden viikinkien kanssa. Tulen ja jään ytimeen, Islantiin, norjalaiset kaappasivat orjatyövoimaa metsä- ja rakennustöihin saaren asutusprojektinsa aikana, mikä mm. johti Kaledonian suurten kuningaskuntien yhdistymiseen Skotlannin kuningaskunnaksi koska muutoin ei luoteisrannikkoa miehittäneitä norjalaisia olisi saanut ajetuksi tiehensä. Norjalaiset painuivat sitten irlantilaisia kiusaamaan.
Viikinkien vaikutus synnytti piakkoin ranskalaisella maaperällä uuden faustisen kulttuurimuodon jota sanotaan länsimaiseksi korkeakulttuuriksi. Saksalaisessa kertomuksessa Faust myy sielunsa paholaiselle saadakseen rajattoman tiedon ja yliluonnollisia kykyjä; faustinen kulttuuri tavoittelee tuntematonta. Läntisen mielenmaiseman kuva on avoin. Henkipatto ei muuta voi tehdäkään!
Led Zeppelinin kathartinen faustisuus niveltyy osaksi läntistä kulttuurihistoriaa hyvin omaperäisellä tavalla: siinä missä rockmusiikkia voi pitää bluesin muotona ja futuristisena äpäräkulttina, epämuotojen epämuotona, Zeppelin suurustaa tuon substraatin samalla aineksella josta läntinen kulttuuri on peräisin. Avioton lapsi sai virallisen aseman?
Neljä ensimmäistä Led Zeppelin -albumia on otsikoitu järjestysnumeroin: Neljäs, Kolmas, Toinen, ja pelkkä Led Zeppelin joka sekä kaukaa viisaasti että jälkiviisaasti on yleisön keskuudessa ristitty Ensimmäiseksi. Neljäs ja Kolmas pyöräilevät enemmän folkin, Toinen ja Ensimmäinen bluesin maastoissa.
Nelonen on rytmisen ja tonaalisen jatkuvuutensa puolesta likipitäen sinfoninen kokonaisteos; Kolmonen on sillisalaattia. Neljäs hienostaa ja virtaviivaistaa monia 60-luvun jälkipuoliskon psykedeelisen (folk)rockin linjoja. Levyn täyteläinen sointikuva tukee sinfonisuuden mukanaan kantamia mielikuvia klassillisuudesta.
Molemmat levyt on äänitetty Rolling Stonesin liikkuvalla studiolla ja tuo olikin aikaa jolloin Stones ja Zep kirittivät toinen toistaan. Keith Richards sanoi haluavansa potkaista Exile on the Main Streetillä Led Zeppeliniä persuuksiin. Bändit flirttailevat reggaen kanssa hyvin samoihin aikoihin.
Kolmannen levyn äkkiväärä moninaisuus ja harkittu kolhous muodostaa vastakohdan Neljännen ilmaisun koherentille täysipainoisuudelle. Kolmonen voisi olla jonkin bändin singlekokoelma. Ja varsin hyvä sellainen. Since I’ve Been Loving You on maaginen suoritus joka painelee sinne 50-luvun Chicagossa äänitettyjen komeimpien sähköisen bluesin esitysten rinnalle. Tangerine on juovuttava psykedeelisen rockin mestariteos jota jo Yardbirds esitti. Immigrant Song tulee jälleen “jään ja lumen maasta” ja Celebration Day maalaa riemuitsevan kuvan “luvatusta maasta”. Newfoundland?
Norjalaiset matkaajat faustisuudessaan asuttivat Amerikkaa ja Grönlantia joista joutuivat ajan oloon poistumaan, vaihtelevista syistä. Faustiselle matkaajalle riittää tieto että luvattu maa on siellä; hänen pohjimmainen halunsa on etsiytyä muualle.
Friends naittaa yhteen kelttimusiikkia ja intialaisia viuluja. Riemun ja surun vivahteet ovat Kolmosella pinnassa kuin irlantilaisessa pubimusiikissa hehkeimmillään.
Neljäs ja Kolmas on äänitetty samalla kalustolla ja samankaltaisesta materiaalista jolloin niiden ilmiasujen perinpohjainen erilaisuus hämmästyttää. Albumeihin keskittyneisyydessään Zeppelin tuli tehneeksi singlekokoelmansa kolmanneksi pitkäsoitokseen. Käyhän se niinkin.
Kakkonen ja Ykkönen ovatkin sitten tavallaan muuta ainesta. Niistä voi kuulla Yardbirdsin, bluesbändin, rääppiäisen maun. Toinen levy alkaa hermostuttavalla epävireisellä räminällä joka välillä korvautuu sähköisillä ujelluksilla palatakseen uudelleen jankkaamaan ja takomaan sanottavaansa kuulijan otsaluuhun. Ottaen huomioon yhtyeen ilmaisun sensuellin lähtökohdan Whole Lotta Love on bändin selkeästi huonoin biisi. Honottavanpuiseva räminä jatkuu kantavana teemana läpi albumin. Pelastuksena toimii 60-lukua summaava, paahteisen elokuun illan tuntoja kuvaava eroottisesti latautunut Thank You. Kappale voisi yhtä hyvin olla nuoren Jim Pembroken kynästä ja Wigwamin esittämä. John Bonham osaa vaihteeksi kuulostaa melko lailla Ronnie Österbergiltä!
Isot pojathan ne pihalla sanoivat että Led Zeppelin ja Wigwam olivat niitä hyviä bändejä. Kakkonen julkaistiin lokakuussa vajaa viikko sen jälkeen kun Black Sabbath äänitti ensimmäisen albuminsa; Zep päättelee 60-luvun ja Sab pääsee sitten aloittelemaan sitä 70-lukua. Minun on mahdoton uskoa etteikö Black Sabbathin ensimmäinen levy olisi toiminut herätteenä kaikille tuohon aikaan rockmusiikissa pyörineille vaikka harva sitä jaksaa myöntää; puhutaan että Sab matkii milloin ketäkin ja niinhän se tekeekin mutta maailma johon se siirtyy on uusi ja pakottaa muitakin mittailemaan omia askelmerkkejään.
Tuotantona Led Zeppelinin kypsin työ lienee se aivan Ensimmäisin. Bändisoundi on rock-monoliitti jota he eivät sittemmin toistaneet. Jälki on kuin steroideja syöneen Yardbirdsin jäljiltä, kuka siitä sitten pitää kuka ei. Musiikki lepattaa hyvin harmonisesti John Bonhamin jyhkeästi potkimana. Katharsiksen liekki syttyy jälleen kerran, tällä kertaa yksiselitteisyyden muodossa. Ensimmäistä levyä voi arvostaa varauksettomuudella joka on sukua King Crimsonin debyyttialbumille In the Court of the Crimson King osoitetulle kunnioitukselle.
No comments:
Post a Comment